Vasta kun aamu saapui suojelemaan ja rohkaisemaan häntä, antoi Amy hänelle viimeisen suudelman ja jätti pienen huoneen. Kun hän oli hiipinyt portaita alas, tyhjän pihan poikki ja noussut omaan korkeaan ullakkohuoneeseensa, erottuivat savuttomat talojen katot ja etäiset maaseudun kukkulat muurin yli kirkkaassa aamuilmassa. Kun hän hiljaa avasi ikkunansa ja katseli itäänpäin vankilan pihan yli, alkoivat muurinharjalla törröttävät piikit punoittaa, sitten kirjaili synkkä purppurapilvi taivaan laelle kohoavan auringon kiekolle kuvioita. Muurin harjapiikit eivät milloinkaan olleet näyttäneet niin teräviltä ja julmilta kuin nyt, ristikkojen tangot niin paksuilta eikä vankilan alue niin synkältä ja ahtaalta kuin nyt. Hän ajatteli auringon nousua vyöryvällä virralla tai aavalla merellä tai vehmaassa maisemassa tai suuressa metsässä, jossa linnut heräilivät ja puut humisivat; ja sitte katsoi hän alas elävään hautaan, jonka ylle aurinko oli noussut ja jossa hänen isänsä oli virunut kolmekolmatta vuotta, ja puhkesi surun ja säälin huudahdukseen: »Ei, ei, en ole eläissäni nähnyt häntä!»
KAHDESKYMMENES LUKU
Seuraelämässä
Jos nuorella John Chiveryllä olisi ollut halua ja kykyä kirjoittaa pilkkajuttu perheylpeydestä, ei hänen olisi tarvinnut hakea kostavan valaisevia esimerkkejä kauempaa kuin rakastettunsa perheestä. Sellaisiksi olisivat mainiosti kelvanneet ritarillinen veli ja hieno sisar, joilla oli runsaasti kokemusta kaikenlaisesta kurjuudesta, mutta kuitenkin ylevä tietoisuus perheen nimen arvosta; jotka olivat valmiit pyytämään ja lainaamaan köyhimmältäkin, syömään kenen hyvänsä leipää, tuhlaamaan kenen tahansa rahoja, juomaan kenen hyvänsä kupista ja särkemään sen kohta perästäpäin. Jos nuori John olisi kuvannut heidän elämänsä surulliset tosiseikat ja kuinka he haastoivat kummittelevan sukuhienoutensa pelästyttämään hyväntekijöitänsä, olisi hänestä tullut ensiluokkainen ivarunoilija.
Tip oli käyttänyt vapauttansa toivehikkaalla tavalla, ruveten biljardimerkitsijäksi. Kysymys, kuka hänet oli vapauttanut, askarrutti niin vähän hänen mieltänsä, että Clennamin tuskin olisi tarvinnut vaivautua tukkimaan mr Plornishin suuta tässä asiassa. Olipa kuka hyvänsä osoittanut hänelle tämän kohteliaisuuden, niin hän oli varsin valmis ottamaan sen vastaan ja vastasi siihen omasta puolestaan kohteliaasti kiittäen, ja sillä hyvä. Jättäen vankilan näin keveästi ja huolettomasti rupesi hän biljardimerkitsijäksi, ja nyt pistäytyi hän vain toisinaan vankilan pienellä keilaradalla puettuna vihreään Newmarket-takkiin (käytettyyn), jossa oli kiiltävät napit (uudet), kaulassa kiiltävä kaulus, ja joi vankilaveljesten olutta.
Tämän herrasmiehen veltossa luonteessa oli kuitenkin yksi luja ja kestävä kohta: hän kunnioitti ja ihaili Amy-sisartaan. Hänen tunteensa ei kuitenkaan milloinkaan ollut saanut häntä säästämään sisareltaan hetkenkään levottomuutta tai itse kärsimään pienintäkään rajoitusta tai epämukavuutta hänen tähtensä; mutta hän rakasti Amya, vaikka hänen rakkaudessaan olikin tällainen marshalsealainen tahra. Sama ummehtunut Marshalsea-tuoksu tuntui siinäkin, että hän selvästi ymmärsi sisarensa uhrautuvan isänsä tähden, mutta ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä, että sisar oli tehnyt jotakin myös hänen hyväksensä.
Milloin tämä uljas nuori mies ja hänen sisarensa alkoivat järjestelmällisesti käyttää perhekummitusta vaikuttaakseen vankilayhteiskuntaan, sitä tämä kertomus ei tiedä tarkoin mainita. Luultavasti siihen aikaan, jolloin he alkoivat elää yhteiskunnan armoilla. Varmaa on, että kuta köyhempiä ja kuta suuremmassa puutteessa he olivat, sitä uljaampana ilmestyi kummitus haudastaan, ja että kun jotakin erikoisen kurjaa oli ilmassa, esiintyi kummitus aina aavemaisimmassa upeudessa.
Pikku Dorrit oli myöhäinen maanantaiaamuna, sillä hänen isänsä nukkui pitkään, ja sitten oli valmistettava hänelle aamiaista ja järjestettävä hänen huoneensa. Hänen ei tarvinnut mennä ulos työhön kuitenkaan; hän oli sentähden isän luona siihen saakka, kunnes hän, Maggyn avulla, sai kaikki järjestykseen ja näki isänsä lähtevän aamukävelylleen (noin kahdenkymmenen yardin pituiselle) kahvilaan saakka sanomalehteä lukemaan. Silloin Amy pani hatun päähänsä ja lähti ulos; hän olisi välttämättä tahtonut päästä jo aikaisemmin matkaan. Rupattelu vaikeni kuten tavallisesti hänen kulkiessaan porttihuoneen läpi, ja vasta lauantai-iltana tullut velkavanki sai kotiutuneemmalta toveriltaan töykkäyksen kylkeensä ja tiedoituksen: »Katsokaa, siinä hän on.»
Hän tahtoi tavata sisartaan, mutta tultuaan mr Cripplesin luo kuuli, että sekä sisar että setä olivat menneet teatteriin, jossa heillä oli toimensa. Otettuaan matkalla huomioon tämän mahdollisuuden ja päätettyään siinä tapauksessa seurata heitä, lähti hän suoraa päätä teatteriin, joka oli samalla puolen virtaa eikä kaukana.
Pikku Dorrit oli miltei yhtä outo teatterikäytävissä kuin jonkun kultakaivoksen sokkeloissa, ja kun hänet neuvottiin salaperäiselle, omituisen unenpöpperöiseltä näyttävälle ovelle, joka tuntui häpeävän olemassaoloaan ja piiloutuneen erääseen kujaan, epäröi hän lähestyessään sitä; lisäksi pelästyi hän nähdessään viisi, kuusi herrasmiestä, jotka sileiksi ajeltuina, lakki omituisesti päässä, maleksivat oven tienoilla; he muistuttivat jonkun verran Marshalsean asukkaita. Tämä yhdennäköisyys rauhoitti Pikku Dorritia, ja hän kääntyi heidän puoleensa tiedustellakseen, missä saisi tavata miss Dorritia, jolloin he väistyivät päästääkseen hänet sisään pimeään eteiseen — se muistutti isoa sammunutta kauheata lyhtyä enemmän kuin mitään muuta — ja hän kuuli etäistä soittoa ja tanssivien jalkojen sipsutusta. Eräs mies, joka näytti olevan niin tuulettamisen tarpeessa, että oli yltyleensä sinisen homeen peitossa, istui siellä nurkassa kuin hämähäkki ja vartioi tätä pimeätä paikkaa, ja hän lupasi lähettää sanan miss Dorritille ensimmäisen herran tai naisen mukana, joka kulkisi eteisen läpi. Ensimmäisellä naisella, joka meni siitä läpi, pisti nuottikäärö puuhkasta esille, ja hän näytti olevan sellaisessa hajaannuksen tilassa, että olisi luullut tekevänsä hyvän työn vannehtimalla hänet. Mutta hän tuntui olevan hyvänluontoinen ja sanoi: »Tulkaa minun kanssani, minä kyllä pian löydän miss Dorritin.» Miss Dorritin sisar lähti hänen kanssansa ja kulkien pimeässä lähestyi askel askeleelta soiton ja tanssin ääntä.