Bangham, pesijätär ja mrs Dorritin hoitajatar Marshalsean velkavankilassa. Barnacle, Tite, ylhäinen virkamies verukevirastossa. — Clarence, »Barnacle nuorempi», hänen poikansa, virkamies verukevirastossa. — loordi Decimus Tite, ensinmainitun setä, myös verukevirastossa. — Ferdinand, loordin yksityissihteeri. Beadle, Harriet, perhepiirissä »Tattycoram», löytölasten kodista otettu tyttö, Minnie Meaglesin kamarineito. Bob, Pikku Dorritin kummi, Marshalsean vankilan vartija. Casby, Christopher, Bleading Heart Yardin alueen isäntä. Cavalletto, John Baptist, Rigaudin vankilatoveri Marseillesissa; myöhemmin Arthur Clennamin palveluksessa. Chivery, John, Marshalsean vartija, joka ei asu siellä. — mrs, hänen vaimonsa. — nuorempi, John, heidän poikansa. Clennam, mrs, leskirouva. — Arthur, edellisen oletettu poika, mutta todellisuudessa vain poikapuoli; nai Pikku Dorritin. Cripples, iltakoulun opettaja. — Master, edellisen poika. Daives, hoitajatar. Dorrit, William, velkavanki Marshalseassa. — Amy, lisänimeltään »Pikku Dorrit», edellisen tytär; menee naimisiin Arthur Clennamin kanssa. — Edward, perhepiirin »Tip», Pikku Dorritin vanhempi veli. — Fanny, Pikku Dorritin vanhempi sisar; menee naimisiin Edmund Sparklerin kanssa. — Frederick, William Dorritin veli. Doyce, Daniel, koneseppä; ottaa liiketoverikseen Arthur Clennamin. Finching, Flora, varakas leskirouva, Christopher Casbyn tytär. Flintwinch, Jeremiah, mrs Clennamin palvelija ja myöhemmin liiketoveri. — Affery, edellisen vaimo, mrs Clennamin palvelijatar. — Ephraim, ensinmainitun kaksoisveli. General, leskirouva, Dorritin tyttärien seuranainen. Gowan, Henry, taiteilija; nai Minnie Meaglesin. — mrs, hänen äitinsä. Haggage, lääkäri, velkavanki Marshalseassa. Jenkinson, verukeviraston lähetti. Maggy, Banghamin tyttärentytär, Pikku Dorritin suojatti. Marvon, kapteeni, Edward Dorritin velkoja. Meagles, entinen pankkiiri. — mrs, hänen rouvansa. — Minnie, perhepiirissä »Pet», heidän tyttärensä, myöhemmin Henry Gowanin puoliso. Merdle, lontoolainen pankkiiri; menee vararikkoon ja surmaa itsensä. — mrs, hänen rouvansa, Fanny Dorritin anoppi. Mr F:n Iäti, Flora Finchingin huollettavaksi joutunut miesvainajan vanha sukulainen. Nandy, John Edward, mrs Plornishin isä. Pancks, Casbyn vuokrien kerääjä. Pet, kts. Meagles, Minnie. Plornish, rappari, Casbyn vuokralaisia. — mrs, hänen vaimonsa. Rigaud, muilta nimiltään Lagnier ja Blandois, roisto, joka kiristää rahoja mrs Clennainilta. Rugg, asioitsija, jonka luona Pancks asuu. — Anastasia, hänen tyttärensä. Sparkler, Edmund, mrs Merdlen poika ensimmäisestä avioliitosta; nai Fanny Dorritin. Sliltstalking, loordi Lancaster, verukeviraston virkamies, Englannin edustaja ulkomailla. Tattycoram, kts. Beadle, Harriet. Tickit, emännöitsijä Meaglesin perheessä. Tinkier, William Dorritin palvelija. Tip, kts. Dorrit, Edward. Wade, katkeroitunut neiti, joka houkuttelee Tattycoramin pois Meaglesin perheestä. Wobbler, kirjuri verukevirastossa.
Alkulause.
Pikku Dorrit ilmestyi ensin kahtenakymmenenä niteenä vuosina 1855—57; kuhunkin oli taiteilija-nimimerkki Phiz piirtänyt pari kuvaa. Alkuansa Dickens oli tällä kertaa suunnitellut vain suppeampaa kertomusta, jonka nimeksi tulisi »Nobody's Fault» (Ei kenenkään syy), mutta kun käsikirjoitusta oli valmistunut neljään niteeseen, hylkäsi hän mainitun nimen, sillä hän oli jo silloin kehittänyt mielessään kertomukseen sopivia uusia aatteita ja laajemman sarjan eri luonteita ja vaiheita.
Se aihepiiri, jonka hän oli ensin ottanut käsiteltäväkseen, olikin epäilemättä liian niukka kelvatakseen suurteoksen pohjaksi. Siinä näet oli päähenkilönä mies, joka oli syynä kaikkiin kertomuksessa esitettäviin onnettomuuksiin, mutta sysäsi ne sallimuksen niskoille ja huomautti jokaisen uuden kommelluksen tultua: »Onpa sentään hyvä, ettei tarvitse ketään syyttää!» Tällainen ura oli liian kaita, jotta hän olisi voinut sitä pitkin panna liikkeelle vilkkaan mielikuvituksensa monilukuiset ja toimeliaat olennot. Niinpä sitten kävikin, että kirjailijan piti levittää eteensä laajempi taulu kuvatakseen siinä melkoista vaihtelevien luonteiden ryhmää köyhyyden ja rikkauden vastakkaisissa oloissa.
Tämän romaanin kirjoittaminen ei aluksi sujunut Dickensiltä helposti. Ensimmäiset niteet tuottivat hänelle montakin levotonta, tuskastuttavaa hetkeä, sillä vaikka hänestä hyvällä syyllä voi sanoa, että hän usein ihaili omaa kykyään ja tyyliään lämpimästi ja vilpittömästi, saattoi hän taas toisinaan nousta itsensä perin vaateliaaksi arvostelijaksi. Teos oli aloitettu Tavistock Housessa toukokuussa 1855 (hänen kirjeissään on tosin mainittu lokakuu ja Pariisi käsikirjoituksen alun valmistumisajaksi ja -paikaksi), ja hän kirjoitti niinä päivinä Wilkie Collinsille m.m.: »En osaa kuvata sitä rauhatonta mielentilaa, jossa kävelen edestakaisin huoneessani saatuani valmiiksi uuden kirjani ensimmäisen sivun.» Pian senjälkeen hän muutti Folkestoneen ja pääsi siellä nähtävästi paremmin käsiksi romaaniinsa, mutta vielä toisen niteen valmistuttuakin hänellä oli kova halu kirjoittaa uudestaan kaikki, mitä siihen asti oli paperille pantu. Kolmas nide näyttää olleen hänelle yhä kiusallisempi. »Olen nyt juuri ryhtymässä kolmanteen osaan», kirjoitti hän Collinsille, »joskus innostuneena, mutta useammin jokseenkin laimeana. Siihen lukuun, jossa Marshalsean isä tuodaan esille, olen tuhlannut tavattomasti vaivannäköä saadakseni mahtumaan paljon asioita pieneen tilaan.» Syyskuun lopulla hän vihdoin oli voittanut melkein kaikki vaikeudet ja niin sanoaksemme päässyt selville vesille.
Tällöin oli romaanin juoni jo kehittynyt niin pitkälle, että hänellä oli tilaisuus tehdä suurta huomiota herättänyt hyökkäyksensä julkisten asioiden vitkallista, yhä toistaiseksi lykkäävää hoitoa vastaan kuvaamalla oletettua »verukevirastoa». Varmana voi pitää, että hän jo ennakolta nautti siitä vaikutuksesta, jonka tämä räikeä kuvaus herättäisi asianomaisissa piireissä, ja siten sai lisää intoa ja pirteyttä käsitellessään sellaista alaa, joka muuten olisi ollut vain kiusallinen.
Lokakuussa Dickens matkusti Pariisiin ja asettui sinne pitkäksi työkaudeksi, jatkaakseen Pikku Dorritia. Ensimmäinen nide ilmestyi joulukuussa, ja seuraavan vuoden tammikuussa hän perin iloisena kirjoitti Forsterille, että »sen rinnalla on jopa Bleak House (hänen edellinen romaaninsa) jäänyt varjoon. Se on oikein valtava alku, ja minä olen siitä riemuissani.»
Tässä mielentilassa hän sitten reippaasti sepitti edelleen romaaniansa selvän suunnitelman mukaan. Kuinka mainiossa työkunnossa hän oli tänä talvena ja keväänä, toukokuun puoliväliin saakka, osoittaa m.m. se, että hän tiheästi matkustellen Pariisin ja Lontoon väliä samalla toimitti aikakauskirjaansa Household Words, luki siihen tarjottuja lukuisia käsikirjoituksia ja hoiti laajaa kirjeenvaihtoa, vieläpä huolehti monista sellaisistakin yksityiskohdista, jotka useimmat nykyajan päätoimittajat jättäisivät apulaisen suoritettaviksi. Vaikka hänellä oli tekeillä laaja romaani, johon kuka tahansa suosituista kirjailijoistamme olisi pannut kaiken aikansa, oli se hänen puuhissaan vain yksi monista, johon hänen toimelias henkensä oli kiintynyt.
Kesäksi 1856 Dickens siirtyi Boulogneen, jossa Pikku Dorrit yhä jatkui, ja syksyllä hän saapui takaisin kotiinsa Tavistock Houseen. Seuraavan vuoden maaliskuussa hän vihdoin saattoi kirjoittaa loppusanat romaaniinsa, ja muuan hänen lennokas kirjeensä Collinsille ilmaisee hänen suuren ilonsa siitä, että Pikku Dorrit oli valmistunut.
Alusta asti oli tämä vihkosarjana ilmestynyt teos saavuttanut suuren suosion, niin että esim. toista nidettä myytiin lyhyessä ajassa viisineljättä tuhatta kappaletta, mikä silloisissa oloissa oli tavatonta. Mutta kirjallisuuden arvostelijat eivät suinkaan kovin innostuneesti ylistäneet Pikku Dorritia. Kun teos oli täydellisenä ilmestynyt, tehtiin Edinburgh Review-lehdessä sitä vastaan perin ankara hyökkäys heinäkuussa 1857. Monta vuotta myöhemmin, vain muutama kuukausi senjälkeen kun Dickens oli kuollut, sattui Forsterin mainitsema pikku kohtaus, joka olisi kylliksi antanut kirjailijalle korvausta aikaisemman arvostelun jyrkkyydestä, jos hän vain olisi saanut elää niin kauan. »Bismarck ja Jules Favre kohtasivat toisensa Pariisin vallien juurella», mainitsee hänen elämänkertojansa. »Preussilainen aikoi avata tulen kaupunkia vastaan, ja ranskalainen yritti parhaansa mukaan osoittaa hänelle, että oli viisaampaa jättää se tekemättä. Silloiset sanomalehdet kertovat saaneensa tietää, että sillaikaa kun molemmat etevät valtiomiehet koettivat keksiä neuvotteluille yhteistä pohjaa, von Moltke istui nurkassa lukemassa Pikku Dorritia. Voitaneen pitää varmana, että verukeviraston periaate — kuinka jätetään tekemättä — silloin oli kiinnittänyt puoleensa vanhan soturin kaiken huomion.»