Samoin kuin Pikku Dorrit oli jo mainittuun aikaan saanut kotimaisen menestyksensä lisäksi suuren lukijakunnan eri maissa, on se seitsemän vuosikymmenen halki yhä kyennyt pitämään paikkansa niiden romaanien joukossa, joista otetaan uusia painoksia ja jotka siis tyydyttävät ainakin suuren yleisön makua, vaikkei kaikkien ammatillisten arvostelijain. Myönnettävä kyllä on, että tätäkin teosta vaivaa Dickensin luontainen taipumus antautua monisanaisuuteen ja pikku seikkojen turhantarkkaan kuvaamiseen, mutta toisaalta lukija saa mielihyvikseen todeta, ettei tässä esiinny läheskään yhtä runsaasti pateettisuutta ja liiallista tunteilua kuin aikaisemmissa romaaneissa. Mitä taas tulee siihen liioitteluun, joka koskee yhteiskunnallisia oloja ja eri henkilöiden luonnepiirteitä, niin se johtuu Dickensin tunnetusta halusta saada esille huumoria kaikesta, mikä suinkin näytti hänelle tarjoavan siihen tilaisuutta, ja ivata silloisen ajan epäkohtia. Tämä puoli hänen esitystapaansa antaakin lukijalle myös Pikku Dorritissa, kuten muissa hänen romaaneissaan, täyden korvauksen mahdollisesti kovin valtavalta tuntuvasta sanatulvasta, sillä huumorin kehittämisessä mitä vaihtelevimpiin meheviin saavutuksiin hän todella oli mestari.
Niin suurta nautintoa kuin tämä naurettavien kohtausten ja henkilöiden kuvaaminen tuottaakin, on kuitenkin muistettava että Dickensin romaanien osaksi tullut suuri suosio varsinaisesti perustuu hänen maailmankatsomukseensa, siihen kantaan, jolle hän asettui tarkastaessaan ihmisten elämää ja jonka mukaan hän sitten suunnitteli tapausten kulun. Myös tässä suhteessa on Pikku Dorrit edeltäjiensä kaltainen. Lämminsydäminen kirjailija vaalii pitkin matkaa hellästi kaikkea sitä, mikä on syvimmässä merkityksessä siveellisesti arvokasta, erikoisesti nöyriä, ahkeria, toisten sortamia ihmisiä, ja antaa ivansa ruoskan kirpeästi osua ylpeihin, paatuneihin ja tyhjäntoimittajiin. Hän oli niin kiintynyt tähän aihepiiriin, että hänen eri romaaniensa kesken huomataan eräissä suhteissa yhtäläisyyttä.
Kuten David Copperfieldissä ja Dombey ja Pojassa tavataan isäänsä hellästi rakastava tytär (edellisessä Agnes, jälkimäisessä Florence), joka ankaran arvostelun mukaan lienee liian ihanteelliseksi kuvattu ja josta sitten tulee puoliso miehiselle päähenkilölle, samoin tutustumme tässä »Pikku Dorritiin», velkavankilassa syntyneeseen ja varttuneeseen tyttöön, jonka nöyryys ja uhrautuvaisuus isän hyväksi on kehittynyt äärimmilleen ja joka sitten saavuttaa suojelijansa rakkauden.
Toisaalta, kuten jo viitattiin, Dickens paljasti häikäilemättömän ivansa voimalla Englannin silloisessa yhteiskuntajärjestyksessä ilmeneviä nurinkurisuuksia ja väärinkäytöksiä. Samaan tapaan luin hänen Oliver Twistissä kuvailemansa vaivaistalo epäkohtineen herätti asianomaiset suunnittelemaan tällä alalla parannuksia, sopinee olettaa, että Pikku Dorritin perinpohjainen esitys merkillisestä velkavankilasta ja vielä ylhäisemmästä kansallisesta laitoksesta, »verukevirastosta», jonka piiriin mahtuivat kaikki tärkeät hallintomiehet, oli aikanansa kylläkin tarpeellinen eikä jäänyt pelkäksi huitaisuksi ilmaan. Esipuheessaan tähän romaaniin Dickens mainitsee saaneensa tavallisten englantilaisten kokemuksesta aiheen näin rajuun rynnäkköönsä korkeiden herrojen suosikkijärjestelmää ja tyhjäntoimittamista vastaan, mikä vielä erikoisesti tuli ilmi teosta kirjoitettaessa käydyn Krimin-sodan aikana.
ENSIMMÄINEN KIRJA. — KÖYHYYS
ENSIMMÄINEN LUKU
Valoa ja varjoa
Eräänä päivänä kolmekymmentä vuotta takaperin hehkui Marseille päiväpaisteessa.
Kuuman elokuunpäivän polttava aurinko ei ollut etelä-Ranskassa harvinaisempi siihen aikaan kuin muinakaan aikoina, ei sen edellisinä eikä jälkeisinäkään. Kaikki esineet Marseillessa ja sen ympäristöllä olivat tuijottaneet hehkuvalle taivaalle, joka vuorostaan tuijotti takaisin, kunnes tuijottaminen oli käynyt siellä yleiseksi tavaksi. Vieraat häikäistyivät ja hämmentyivät tuijottaessaan tuijottaviin valkoisiin rakennuksiin, muureihin ja katuihin, tuijottaviin kuiviin maanteihin ja tuijottaviin kukkuloihin, joiden vehreys oli palanut ja lakastunut. Poikkeuksena olivat vain viiniköynnökset, jotka taipuivat rypälekuormiensa painosta; ne eivät jäykästi tuijottaneet eivätkä hohtaneet, vaan värähtelivät tuon tuostakin hiukan, kun kuuma ilmanhenkäys vain hipaisikin niiden hentoja lehtiä.
Oli niin tyyntä, ettei näkynyt värähdystäkään sataman likaisella vedenkalvolla eikä sen ulkopuolella leviävän ihanan meren pinnalla. Mustan ja sinisen värin taitekohta osoitti rajan, jonka yli puhdas meri ei milloinkaan läikähtänyt; mutta se päilyi yhtä tyynenä kuin rajan takana oleva inhoittava lätäkkökin, johon se ei koskaan sekoittunut. Telttakatottomat venheet olivat niin kuumia, ettei niihin sietänyt koskea; maali kohosi rakkuloille ankkuroitujen laivojen kupeissa; rantalaiturien kivet eivät kuukausiin olleet päässeet jäähtymään, ei öisin eikä päivisin. Kaikkien Babelin rakentajain jälkeläisiä oli tullut Marseilleen kauppaa tekemään: hindulaisia, venäläisiä, kiinalaisia, espanjalaisia, portugalilaisia, englantilaisia, ranskalaisia, genualaisia, neapelilaisia, venetsialaisia, kreikkalaisia, turkkilaisia — ja kaikki he samalla tavalla pyrkivät varjoon etsien mahdollisia suojapaikkoja piiloutuakseen mereltä, joka oli liian huikaisevan sininen katseltavaksi, ja purppurataivaalta, jonka laella hehkui iso, tulena liekehtivä jalokivi.