Yleinen tuijottaminen teki kipeätä silmiin. Hiukan helpotusta tosin tuottivat Italian etäistä rantaa vasten näkyvät keveät utupilvet, jotka verkkaan kohoilivat meren pinniltä veden haihtuessa; mutta muualla ei tuntunut minkäänlaista lievennystä. Paksun pölyn peittämät, valkean hohtavat tiet tuijottivat etäisyydestä, rinteiltä ja notkoista ja rajattomalta tasangolta. Kaukana etäisyydessä, tuijottavan maan ja tuijottavan taivaan välissä nuokkuivat ja läpättivät tien varsilla maalaistalojen yläpuolella riippuvat pölyiset viiniköynnökset ja yksitoikkoiset, varjottomat, paahtavassa auringossa kärvenneiden puiden muodostamat lehtokujat. Samoin nuokkuivat hevoset, jotka, uneliaasti kilahtelevat kellot kaulassa, vitkalleen vetelivät rattaita pitkissä jonoissa sisäkaupunkiin päin; niinikään nuokkuivat niiden väsyneet ajajat, silloin kun sattuivat olemaan hereillä, mikä harvoin tapahtui; samoin tekivät uupuneet maatyöntekijät. Hohto ja tuijotus painosti kaikkia eläviä olentoja; poikkeuksena olivat vain sisilisko, joka nopeasti kiiti rosoisen kivimuurin ylitse, ja heinäsirkka, joka kirskutti kuumasti ja kuivasti kuin päristin. Pölykin oli ruskeaksi paahtunut, ja ilmassa tuntui jonkinlaista värinää, ikäänkuin sekin läähättäisi.
Ikkunaluukut, kierrekaihtimet, verhot ja markiisit olivat suljetut ja vedetyt ikkunoiden eteen suojaksi polttavalta helteeltä. Jos jätti rakosenkin tai avaimenreiän avoimeksi, tunkeutui se siitä valkeanhehkuvana nuolena. Kirkot olivat parhaiten suojassa siltä. Siellä saattoi olla turvassa hetken aikaa, kaalien ja pylväiden hämärässä; kuin unessa tuikahtelivat lamput katossa ja kuin unessa vilahteli kirkkoväki alhaalla rumina, vanhoina varjoina, jotka hartaina ja hurskaina torkkuivat, syljeksivät ja rukoilivat. Kun täältä tuli ulos, tuntui kuin olisi heittäytynyt tuliseen virtaan, jossa oli uitava henkensä edestä lähimpään varjopaikkaan. Tällaisena lepäsi Marseille eräänä päivänä auringon paahteessa, sekä hajun että maun puolesta voimakkaasti havaittavana tosiseikkana, ihmisiä virumassa ja vetelehtimässä kaikissa mahdollisissa varjopaikoissa, verrattain hiljaisena, sillä ei kuulunut paljoa puheen sorinaa eikä koirien haukuntaa, tavan takaa vain epäsointuisten kirkonkellojen kilkatusta tai kehnojen rumpujen pärinää.
Marseillessa oli siihen aikaan inhoittava vankila. Eräässä sen huoneessa oleskeli kaksi miestä. Huone oli niin vastenmielinen paikka, että itse tunkeileva tuijotuskin räpytti silmiään ja jätti sen kehnon heijastusvalon varaan, minkä se saattoi hankkia itselleen. Paitsi molempia miehiä oli huoneessa seinään kiinnitetty pahoinpidelty ja vuoleskeltu penkki, johon oli veitsellä karkeasti kaiverrettu tammilauta; lisäksi vanhoista napeista ja liemiluista tehty tammipeli ja dominopeli, sekä kaksi mattoa ja pari kolme viinipulloa. Siinä huoneen koko sisustus, lukuunottamatta rottia ja muita näkymättömiä syöpäläisiä näkyväisten, molempien miesten lisäksi.
Huoneeseen pääsevä valontapainen tuli ison ikkunanmuotoisen rautaristikon kautta, niin että huonetta saattoi joka hetki pitää silmällä pimeästä porraskäytävästä, johon päin ristikko oli. Siitä, missä ristikon alaosa oli kiinnitetty muuriin, noin kolme, neljä jalkaa lattiasta, lähti vahva, leveä kivinen ulkonema. Tässä lojui toinen miehistä puoliksi istuallaan, puoliksi pitkänään, polvet koholla, jalat ja hartiat ristikonaukon vastakkaisia pieliä vasten. Ristikon tangot olivat kyllin kaukana toisistaan, jotta hän saattoi huolettomasti pistää käsivartensa kyynärpäätä myöten niiden väliin, ja niin hän oli tehnytkin, istuakseen mukavammin.
Vankilan leima näkyi ja tuntui kaikessa. Vangittu ilma, vangittu valo, vangittu kosteus, vangitut miehet, kaikki oli vapauden puutteessa huonontunut. Samoin kuin vangit olivat kalpeita ja laihtuneita, niin oli rautakin ruosteista, kivi limaista, puu mädännyttä, ilma pilaantunutta ja valo sameata. Vankila ei tiennyt ulkoisesta kirkkaudesta enempää kuin kaivo tai kellari tai hauta; ja se olisi säilyttänyt turmeltuneen ilmapiirinsä jossakin Intian meren maustesaaressakin.
Ulkonemalla lojuvaa miestä vieläpä palelikin. Kärsimättömästi liikauttaen toista hartiaansa hän nykäisi avaran takkinsa paremmin ylleen ja murisi: »Hiiteen aurinko, senkin kiertelevä rosvo, joka ei milloinkaan paista tänne!»
Hän odotti ruokaansa; nähdäkseen kauemmaksi alas portaita hän kurkisti syrjästä tankojen välistä, ja ilme muistutti suuresti samassa asemassa olevan petoeläimen ilmettä. Mutta hänen liian lähekkäin olevat silmänsä eivät olleet yhtä jalosti sijoittuneet päähän kuin eläinten kuninkaan, ja ne olivat paremmin terävät kuin kirkkaat — teräviä aseita, jotka pienen ulkopintansa tähden pysyivät salaisina. Niissä ei ollut syvyyttä eikä vivahtelua; ne kiiluivat, ja ne avautuivat ja sulkeutuivat. Näissä suhteissa ja jättäen niiden käytännön omistajan huoleksi olisi kelloseppäkin voinut takoa paremman silmäparin. Hänellä oli käyrä nenä, kaunis kyllä laatuaan, mutta liian korkea silmien kohdalla, luultavasti juuri saman verran liian korkea kuin silmät olivat liian lähekkäin. Muuten hän oli kookasvartaloinen; huulet, mikäli niitä tiheiltä viiksiltä näkyi, olivat ohuet, ja tuuhea, kuiva tukka oli takkuisessa tilassaan epämääräisen värinen, mutta punaiseen vivahtava. Ristikon tankoa pitelevä käsi (sen selkäpuoli oli täynnä rumia, äsken parantuneita naarmuja) oli tavattoman pieni ja pehmeä, se olisi ollut tavattoman valkoinenkin, ellei vankilan lika olisi peittänyt sitä.
Toinen mies makasi kivilattialla, karkean, ruskean takin peitossa.
»Nouse pois, sika!» ärisi ulkonemalla istuja. »Älä nuku, kun minun on nälkä.»
»Samantekevä, herra», vastasi sika nöyrästi, vieläpä hieman hilpeästikin; »minä voin valvoa, kun tahdon, ja voin nukkua, kun tahdon. Se on yhdentekevää.»