»Varsinkin kun tiedämme», lisäsi Fanny, »että sillä paikalla, jolle olet pysynyt niin uskollisena, on aivan erikoinen, sille kuuluva sävynsä, joka tekee sen toisenlaiseksi kuin kaikki muut seurapiirit. Suutele minua nyt vielä kerta, rakas Amy, ja sopikaamme siitä, että olemme molemmat oikeassa ja että sinä olet rauhallinen, kiltti kotihiiri.»
Klarinetti oli yhä valitellut surullisesti tämän kaksinpuhelun aikana, mutta keskeytettiin nyt, kun Fanny ilmoitti lähtöajan olevan käsissä, mikä tapahtui siten, että hän kääri kokoon sedän nuotit ja otti klarinetin hänen huuliltaan.
Pikku Dorrit erosi heistä ovella ja kiirehti Marshalseata kohden. Siellä tuli aikaisemmin pimeä kuin muualla, ja kun hän astui sinne tänä iltana, tuntui siltä kuin hän olisi astunut syvään onkaloon. Muurin varjo näkyi kaikkien esineiden yllä. Eikä vähimmin isän yllä, joka puettuna vanhaan harmaaseen takkiinsa ja musta samettilakki päässä kääntyi ympäri, kun Pikku Dorrit astui hämärään huoneeseen.
»Ja miksei minunkin ylläni!» ajatteli Pikku Dorrit käsi vielä lukolla.
»Fanny ei ollut niinkään väärässä.»
YHDESKOLMATTA LUKU
Mr Merdlen tauti
Merdlen loistorakennus Harley Streetin varrella Cavendish Squaressa ei saanut halvempaa varjoa kuin kadun toisella puolen olevien samanlaisten loistorakennusten julkisivujen luomaa. Samoin kuin moitteettoman seurapiirin jäsenet keskenään, niin Harley Streetin varrella olevain vastakkaisten talojen katotkin suhtautuivat perin jäykästi ja tyhjästi toinen toiseensa. Todellakin, talot ja niiden asukkaat olivat niin samantapaiset tässä suhteessa, että usein sai nähdä päivällisvierasten asettuneen vastakkaisille puolin pöytää ikäänkuin taistelujärjestykseen, istuen oman ylhäisyytensä varjossa ja tuijottaen toiselle puolen pöytää yhtä tylysti ja tylsästi kuin talotkin.
Jokainen tietää, kuinka päivällispöydän kummallakin puolen istujat muuttuvat katunsa kaltaisiksi, samanlaisiksi kuin sen varrella olevat talot, nuo parikymmentä ilmeetöntä yksitoikkoista rakennusta, joihin kaikkiin on soitettava tai kolkutettava samalla tavalla, joihin noustaan samanlaisia ikäviä portaita pitkin, joissa kaikissa on samanmalliset kaiteet, kaikissa yhdenlaiset, epäkäytännölliset tulipalon sammutusvehkeet, sama tarkoitukseensa sopimaton kalusto päärakennuksessa, ja joita kaikkia poikkeuksetta on arvioitava korkeimpien mittojen mukaan — kukapa ei olisi aterioinut näiden seurassa? Tässä surkeasti rappeutunut talo, tuossa yksinäinen ulkonemaikkuna, täällä stukkokoristeinen rakennus, tuolla uuden julkisivun saanut, siinä nurkkatalo, jossa on vain kulmikkaita huoneita; vielä sellainen talo, jossa uutimet aina ovat alhaalla, ja sellainen, jonka luukut aina ovat auki, sekä talo, jonka vuokramaksujen kokooja, käydessään nostamassa aatteen neljänneksiä, ei tapaa ketään kotona — kukapa ei olisi aterioinut heidän seurassaan? Kukapa ei tuntisi taloa, jota ei kukaan tahdo ottaa ja jonka täytyy alentaa hintaansa? Entä komea talo, jonka pettynyt herrasmies vuokrasi eliniäkseen ja johon hän ei ole ensinkään tyytyväinen — kukapa ei tuntisi sitä?
Harley Street, Cavendish Square, oli enemmän kuin tietoinen mr ja mrs Merdlestä. Harley Streetillä asui tunkeilijoita, joita katu ei tuntenut, mutta mr ja mrs Merdlelle se mielellään osoitti kunnioitustaan. Seuraelämä tunnusti mr ja mrs Merdlen. Seurapiirit olivat sanoneet: »Tunnustakaamme ja tuntekaamme heidät.»
Mr Merdle oli suunnattoman rikas, tavattoman yritteliäs mies, korvaten Midas, joka muutti kaikki, mihin kosketti, kullaksi. Hän onnistui kaikessa, pankkiasioista alkaen rakennusyrityksiä myöten. Hän oli parlamentin jäsen, tietysti. Hän kuului Cityyn, sehän oli selvää. Hän toimi tämän yhdistyksen tai yhtiön puheenjohtajana, tuon uskottuna miehenä ja kolmannen presidenttinä. Rahamiehet kysyivät yrittelijöiltä: »No, mitä nimiä teillä on? Oletteko saaneet Merdlen mukaan?» Ja jos vastaus oli kieltävä, vastasivat hekin epäävästi: »Silloin en minä voi auttaa teitä.»