Tämä suuri ja onnellinen mies oli viisitoista vuotta takaperin valmistanut mrs Merdlen pulskalle povelle, joka vaati ylen avaran tilan tunteettomuudellensa, purppura- ja kultapesäsen. Sillä povella ei ollut hyvä levätä, mutta siihen sopi mainiosti ripustaa jalokiviä. Mr Merdle tarvitsi jotakin, johon ripustaa jalokiviä, ja hän osti sen sitä varten. Storr ja Mortimer olisi voinut naida samassa tarkoituksessa.
Tämä, samoin kuin hänen kaikki muutkin keinottelunsa, oli viisas ja onnekas. Jalokivet esiintyivät parhaimmassa valaistuksessa. Seuraelämässä liikkuva, jalokivillä peitetty rinta herätti yleistä ihailua. Seuraelämä lausui hyväksymisensä, ja mr Merdle oli tyytyväinen. Hän oli erinomaisen epäitsekäs ihminen — teki kaikki vain seuraelämän hyväksi, hyötyen itse mahdollisimman vähän kaikista ansioistaan ja huolenpidostaan.
Kai oli kuitenkin otaksuttava, että hän sai mitä halusi — mitä tosin olisi muutenkin voinut saada rajattoman rikkautensa avulla. Mutta hän halusi ennen kaikkea olla seurapiireille (mitä nämä sitte lienevätkin olleet) mieliksi ja piti kunnianaan lunastaa kaikki niiden hänelle asettamat vekselit. Hän ei loistanut seurassa; hänellä ei omasta puolestaan ollut paljoa sanottavaa; hän oli vaatimaton, syrjässä pysyttelevä mies, otsa leveä, ulkoneva, katse tarkkaavainen, poskilla se erikoinen tumma puna, joka on paremmin kuihtumisen kuin raikkaan terveyden merkki, ja levoton ilme hihankäänteiden tienoilla, aivan kuin ne olisivat olleet liitossa hän kanssansa ja kuin niillä olisi ollut syytä välttämättä koettaa peittää ja piilotella hänen käsiänsä. Siinä vähässä, minkä hän sanoi, hän oli kylläkin miellyttävä mies, koruton, erittäin valmis vastaamaan sekä yleiseen että yksityiseen luottamukseen ja sitkeän itsepäisesti sitä mieltä, että jokaisen oli vähimmässäkin mukauduttava seurapiirien vaatimuksiin. Näistä samaisista seurapiireistä (jos niillä tarkoitettiin niitä, jotka tulivat hänen päivällisilleen ja mrs Merdlen vastaanottoihin ja konsertteihin) ei hän itse näyttänyt suuriakaan nauttivan, näkyihän vain enimmäkseen jurottavan ovien takana ja seinämillä. Niinikään mennessään ulos seurapiireihin sen sijaan, että ne tulivat hänen kotiinsa, näytti hän hieman väsyneeltä ja tuntui haluavan mieluummin mennä nukkumaan, mutta siitä huolimatta hän aina harrasti seuraelämää, liikkui siinä ahkerasti ja oli aina erinomaisen aulis uhraamaan rahoja sen alttarille.
Mrs Merdlen ensimmäinen mies oli ollut eversti, jonka hoivassa povi oli joutunut kilpailemaan Pohjois-Amerikan lumen kanssa ja jäänyt tappiolle valkeudessa, muttei kylmyydessä. Everstin poika oli mrs Merdlen ainoa lapsi. Hän oli paksukalloinen, korkeahartiainen ja näytti yleensä paremmin pöhöttyneeltä poikaselta kuin nuorelta mieheltä. Hän oli osoittanut niin vähän älyn merkkejä, että hänen toveriensa keskuudessa liikkui juttu siitä, kuinka hänen aivonsa olivat jäätyneet, kovalla pakkasella, joka oli vallinnut St. Johnissa, New Brunswickissa hänen syntymäaikoinaan, eivätkä olleet sen koommin sulaneet. Toinen juttu tiesi, että hän lapsuudessaan, hoitajan huolimattomuuden tähden, oli pudonnut korkeasta ikkunasta päälleen, joka luotettavien todistajien kertoman mukaan oli haljennut. Luultavasti olivat nämä molemmat kertomukset taannehtivaa alkuperää; nuorella herralla (jonka kuvaava nimi oli Sparkler [Sparkler merkitsee säikkyvä. — Suom.]) oli päähänpiston kaltainen tapa kosia jos jonkinlaisia vähemmin toivottavia nuoria naisia, joita jokaista hän, naimatarjousta tehdessään, kehui: »Olette hiton hauska typykkä — hyvin kasvatettukin — ettekä ensinkään tuollainen joutavan tekopyhä.»
Näin vähälahjainen poikapuoli olisi ollut haittana ja esteenä kelle hyvänsä toiselle miehelle; mutta mr Merdle ei tarvinnut poikapuolta itseään varten, vaan hän tarvitsi poikapuolen seuraelämää varten. Mr Sparkler oli ollut kaartissa ja piti tapanaan käydä kaikissa kilpa-ajoissa, kilpailuissa ja kutsuissa, ja seuraelämä, tuntien hänet hyvin, oli tyytyväinen poikapuoleensa.
Tämän hyvän tuloksen olisi mr Merdle katsonut saavuttaneensa halvalla hinnalla, vaikka mr Sparkler olisi ollut kalliimpikin kapine. Eikä hän nytkään ollut suinkaan vähillä kustannuksilla saanut häntä seuraelämälle kelpaavaan kuntoon.
Harley Streetin varrella olevassa komeassa talossa oli päivälliskutsut samana iltana, jolloin pikku Dorrit, istuen isänsä vieressä, ompeli tämän uusia paitoja; kutsuilla nähtiin hovin pomoja ja Cityn pomoja, alahuoneen ja ylähuoneen pomoja, ylioikeuksien ja alioikeuksien pomoja, piispallisia pomoja, pomoja valtiovarain virastosta, hevoskaartista, laivastosta — kaikkia noita mahtimiehiä, jotka pitävät meitä käynnissä ja toisinaan asettavat kampia eteemme.
»Olen kuullut», sanoi piispapomo hevoskaartille, »että mr Merdle taas on voittanut suunnattomasti. Puhutaan sadastatuhannesta punnasta.»
Hevoskaarti oli kuullut puhuttavan kahdestasadasta.
Valtiorahasto kolmesta.