»Kiitän teitä, mylord», vastasi mr Merdle, »kiitän teitä. Otan ylpeänä vastaan onnittelunne ja iloitsen siitä, että hyväksytte toimintani.»
»Niin, en kuitenkaan hyväksy sitä ehdottomasti, rakas mr Merdle. Sillä», valtiorahasto käänsi hymyillen hänet tarjoilupöydän puoleen ja puhui leikkiä laskien, »teidän ei milloinkaan kannata jättää sitä ja tulla auttamaan meitä».
Mr Merdle katsoi suureksi kunniaksi, että —
»Ei, ei», väitti valtiovarain pomo, »tässä valossa ei tällaisen käytännöllisen kyvyn ja laajakatseisen liikemiehen voida otaksua katsovan asiaa. Jos joskus sattuisi niin onnellisesti, että me tilanteen herroina voisimme ehdottaa, että tällainen etevä henkilö — tulisi joukkoomme ja käyttäisi vaikutusvaltaansa, tietojaan, asemaansa meidän eduksemme, niin se olisi ehdotettava hänelle velvollisuutena. Juuri velvollisuutena seuraelämää kohtaan.»
Mr Merdle lausui, että seuraelämä, suuri maailma, oli hänen silmäteränsä ja sen vaatimukset tärkeät ennen kaikkia muita. Valtiovarat väistyivät, ja laki siirtyi sijalle.
Laki, tehden pienen kehittelevän lautakunta-kumarruksensa ja hypistellen vakuuttavaa kaksoissilmälasiaan, toivoi, että hänelle suotaisiin anteeksi, jos hän tälle suurelle miehelle, joka paremmin kuin useimmat muut oli kyennyt muuttamaan kaiken pahan alkujuuren kaiken hyvän alkujuureksi ja oli pitkät ajat luonut loistoa tämänkin kauppamaan aikakirjoihin, jos hän tälle aivan epäitsekkäästi ja kuten he, lakimiehet, turhantarkkaan tapaansa sanoivat, ollen amicus curiae, mainitsi eräästä tosiseikasta, joka sattumalta oli tullut hänen tietoonsa. Häntä oli pyydetty tarkastamaan maan itäosassa sijaitsevan isohkon maatilan saantikirjaa — itse asiassa oli maatila (mr Merdlehän tiesi, että he, lakimiehet, halusivat olla asiallisen tarkkoja) kahden itäisimmän maakunnan välisellä rajalla. No, saantikirja oli täysin pätevä ja tila oli huomattavan edullisilla ehdoilla kaupan sille, jolla oli rahaa käytettävänään (lautakuntakumarrus ja vakuuttava silmälasi). Laki oli juuri tänään saanut tiedon tästä ja hänen mieleensä oli juolahtanut: »Tänä iltanahan minulla on kunnia syödä päivällistä arvoisan ystäväni mr Merdlen luona ja silloinpa mainitsen hänelle kahdenkesken tästä tilaisuudesta.» Tämä kauppa tuottaisi sekä suurta tunnustettua valtiollista vaikutusvaltaa että myöskin papinotto-oikeuden viidessä, kuudessa seurakunnassa, mistä oli huomattava vuotuinen tulo. Ei silti, että laki olisi luullut mr Merdleltä muutenkaan puuttuvan keinoja pääomansa sijoittamiseksi ja toimintahaluisen, voimakkaan henkensä askarruttamiseksi, mutta hän rohkeni mainita mielessään heränneen kysymyksen, eikö ansiostaan näin korkeaan asemaan kohonneen ja eurooppalaisen maineen saavuttaneen miehen ollut velvollisuus — älkäämme sanoko itseään kohtaan, mutta sanokaamme seurapiirejä kohtaan — hankkia itselleen tällainen vaikutusvalta ja käyttää sitä — älkäämme sanoko omaksi eikä puolueensa, mutta sanokaamme seuraelämän — hyväksi.
Mr Merdle ilmaisi taas hartaan halunsa aina palvella tätä herkeämättömän huolenpitonsa esinettä, ja laki vei vakuuttavan silmälasinsa ylös isoja portaita. Piispa liukui kuin sattumalta tarjoilupöydän suuntaan.
Hän huomautti kuin ohimennen, että maallinen rikkaus tuskin saattoi suuntautua parempaan uomaan kuin kokoontuessaan viisaiden ja älykästen taikakäsiin, he kun tunsivat tarkkaan rikkauden arvon (tässä piispa koetti näyttää mahdollisimman köyhältä), tiesivät sen merkityksen lähimmäisen hyödyksi, kun sitä ymmärtäväisesti hallittiin ja oikeudenmukaisesti jaettiin.
Mr Merdle oli nöyrästi vakuutettu siitä, ettei piispa voinut tarkoittaa häntä ja ilmaisi epäjohdonmukaisesti syvän kiitollisuutensa piispan hyvästä ajatuksesta.
Piispa asetti keikarimaisesti siromuotoisen oikean säärensä hiukan toisen edelle ikäänkuin sanoakseen mr Merdlelle: »Älkää huoliko kauhtanasta, se on vain muotoasia», ja teki hyvälle ystävälleen seuraa van kysymyksen: