»Vahinko, etten tavannut teitä tänä aamuna. Olkaa hyvä ja tulkaa huomenna minun luokseni tai sallikaa minun tulla teidän luoksenne.»
»Hyvä», vastasi toinen. »Tulen luoksenne huomenna ajaessani ohitse.»
Laki ja piispa olivat molemmat läsnä tämän lyhyen kaksinpuhelun aikana, ja kun mr Merdle hävisi ihmisjoukkoon, tekivät kumpikin huomautuksensa sen johdosta lääkärille. Laki sanoi, että henkisille ponnistuksille oli olemassa raja, jota ei kukaan voinut ylittää, ja että tämän rajan vaihtelu riippui aivojen laadusta ja ruumiinrakenteen omituisuuksista, kuten hän oli usein joutunut huomaamaan oppineiden virkaveljiensä kesken; mutta jos tämä sietämisraja ylitettiin hiuskarvankin verran, oli seurauksena masentunut mieli ja huono ruuansulatus. Tahtomatta tunkeutua lääketaidon pyhiin salaisuuksiin otaksui hän (tehden lautakuntakumarruksensa ja hypistellen vakuuttavaa silmälasiansa), että mr Merdlen laita oli juuri samoin. Piispa kertoi, että hänellä nuoruudessaan oli lyhyen ajan ollut tapana kirjoittaa saarnoja lauantaisin, jota tapaa kirkon nuorten poikien tulisi huolellisesti välttää, ja että häntä siihen aikaan aina vaivasi mielenmasennus, jonka hän otaksui johtuneen hengen liikarasituksesta; kerrassaan tenhoava vaikutus oli silloin tuoreen munan keltuaisella, jonka hänen kiltti silloinen vuokraemäntänsä vatkasi sokerin kera, lisäten siihen lasillisen hyvää sherryviiniä ja hiukan muskottia. Yrittämättä ehdottaa näin yksinkertaista parannuskeinoa syvämieliselle suuren lääkintätaidon harjoittajalle, hän rohkeni kysyä, eikö tällainen mieto, mutta silti tehokkaasti vaikuttava kiihoitusaine voisi laukaista (inhimillisesti puhuen) mutkallisten laskelmien ja mietiskelyjen kautta syntynyttä hengenvoimien jännitystä.
»Kyllä», myönsi lääkäri, »kyllä olette molemmat oikeassa. Mutta voinhan kertoa teille, etten löydä mr Merdlessä mitään vikaa. Hänellä on ruumiinrakenne kuin sarvikuonolla, ruuansulatus kuin kamelikurjella ja keskityskyky kuin osterilla. Mitä hermoihin tulee, mr Merdle on tyyniluontoinen eikä ensinkään tunteellinen, ja melkein yhtä haavoittumaton kuin Akilles. Teistä tuntuu oudolta, että sellainen mies syyttä otaksuisi olevansa sairas. Mutta minä en ole tavannut hänessä mitään vikaa. Hänessä saattaa kyllä olla joku syvällä piilevä salainen sairaus. Sitä en tiedä. Voin vain sanoa, etten ole sitä vielä keksinyt.»
Mr Merdlen sairauden varjoa ei näkynyt povella, joka komeili kalliiden kivien alla ja kilpaili muiden samanlaisten uhkeiden jalokivitelineiden kanssa; mr Merdlen sairauden varjoa ei tuntunut nuoressa Sparklerissa, joka harhaili huoneissa noudattaen päähänpistoaan ja etsien kylliksi sopimatonta nuorta neitosta, jonka olemuksessa ei olisi joutavaa tekopyhyyttä; ei tätä varjoa myöskään huomannut Barnacleissa eikä Stiltstalkingeissa, joita oli läsnä miltei siirtokunnittain, eikä liioin muussakaan seurassa. Hänessä itsessäänkin tuo varjo ilmeni vain kalpeana kajastuksena hänen liikkuessaan vierastungoksessa ja vastaanottaessaan kunnianosoituksia.
Mr Merdlen tauti. Seurapiirit ja hän olivat niin paljon tekemisissä keskenään muutenkin, että oli vaikea ajatella hänen tautinsa, jos hänellä sellainen oli, pysyvän hänen yksityisenä asianaan. Kytikö hänessä syvällä piilevä salainen sairaus ja pääsisikö lääkäri sen perille? Kärsivällisyyttä. Sillä välin loi Marshalsean muuri todellisen, pimentävän varjonsa, jonka saattoi havaita Dorrit-perheessä joka aika vuorokaudessa, olipa aurinko missä asennossa tahansa.
KAHDESKOLMATTA LUKU
Pulmallinen kysymys
Marshalsean isän suosio mr Clennamia kohtaan ei lisääntynyt samassa määrässä kuin tämän vierailut Marshalseassa. Hänen tylsyytensä suuressa muistolahjakysymyksessä ei ollut omiaan herättämään isällisen sydämen ihailua, vaan pikemmin pahastumista tällä arkatuntoisella taholla, jossa sitä katsottiin suorastaan sivistyneen miehen tunteiden puutteeksi. Pettymyksen tunne tämän herrasmiehen suhteen pääsi pimittämään isällistä mieltä, koska mr Clennamilla ei näyttänytkään olevan sitä hienotunteisuutta, jolla isä luottavaisena oli hänet kaunistanut. Menipä isä niinkin pitkälle, että sanoi, perheensä keskuudessa, pelkäävänsä, ettei mr Clennam ollut mikään ylevämielinen mies. Hän huomautti, että hän Marshalsea-yhteiskunnan julkisena johtajana ja edustajana hyvin mielellään otti vastaan mr Clennamin, kun hän tuli tervehdyskäynnille mutta ei henkilökohtaisesti viihtynyt tämän herran seurassa. Hänestä tuntui puuttuvan jotakin (isä ei voinut sanoa mitä). Kaikesta huolimatta ei Marshalsean isä laiminlyönyt osoittamasta vieraalleen ulkonaista kohteliaisuutta, päinvastoin kohteli hän tätä erittäin huomaavaisesti, kenties toivoen hiljaisuudessa, että vaikkei hän ollut kylliksi loistavan antelias ja välitön kehoittamatta uudistaakseen muistolahjaansa, saattoi hänen luonteessaan kuitenkin olla ainesta kannattamaan hienotunteisen herrasmiehen osaa tähän suuntaan tähtäävässä kirjevaihdossa.
Clennamista tuli pian kolminkertaisesti huomattava vankilassa kävijä: ulkopuolelta tulevana herrasmiehenä, joka ensimmäisellä käynnillään sattui jäämään yöksi telkien taakse, ulkopuolelta tulevana herrasmiehenä, joka oli tiedustellut Marshalsean isän asioita, mielessään ällistyttävä tarkoitus vapauttaa hänet, ja ulkopuolelta tulevana herrasmiehenä, joka oli kiinnittänyt huomionsa Marshalsean lapseen. Hän ei ihmetellyt sitä huomaavaisuutta, jota mr Chivery osoitti hänelle ollessaan virkatoimessaan, sillä hän ei huomannut suurtakaan eroa hänen ja muiden portinvartijoiden kohteliaisuuden välillä. Mutta eräänä iltana hämmästytti mr Chivery hänet äkkiä ja erottui jyrkästi virkaveljistään.