»Oh, älkää käyttäkö tätä vastenmielistä nimeä, sanokaa Floraksi.»
»Flora, kannattaako teidän pahoittaa mieltänne uusilla selityksillä?
Vakuutan, ettei niitä tarvita. Olen tyytyväinen täysin tyytyväinen.»
Tässä sattui pieni keskeytys, kun mr F:n täti teki seuraavan tiukan ja kammottavan huomautuksen:
»Doverin tiellä on peninkulmapatsaita!»
Huokuen tällaista kuolettavaa vihaa ihmissukua kohtaan hän ampui tämän nuolen, jota vastaan Clennam ei tiennyt kuinka puolustautua, sitä vähemmin kun hän jo ilmankin oli ymmällä siitä, että tämä kunnioitettava rouva oli tullut vierailulle hänen luoksensa, vaikka selvien merkkien mukaan katseli häntä äärimmäisen inhon tuntein. Clennam ei voinut muuta kuin katsella häntä hämillään hänen istuessaan siinä huokuen katkeruutta ja ylenkatsetta ja tuijottaen kauas etäisyyteen. Flora kuitenkin suhtautui huomautukseen kuin se olisi ollut erittäin sattuva ja miellyttävää laatua ja totesi hyväksyvästi, että mr F:n täti oli varsin älykäs nainen. Joko tämän kohteliaisuuden tai palavan suuttumuksensa kiihoittamana lisäsi tämä erinomainen nainen: »Antaa hänen suoriutua siitä, jos voi!» Ja heilauttaen tuimasti kivenkovaa laukkuansa (tämä lisäke oli sangen iso ja kivettymän näköinen) hän osoitti, että Clennam oli se onneton henkilö, jolle tämä haaste heitettiin.
»Vielä viimeinen huomautus», alkoi Flora uudelleen, »olin äsken sanomassa, että tahtoisin antaa vielä viimeisen selityksen, mr F:n täti ja minä emme olisi tunkeutuneet tänne liikeaikana, mr F:lläkin oli liike, viinikauppakin on liikettä, kaikilla liikkeillä ovatpa ne minkänimisiä tahansa on samat liiketavat, sen todisti mr F. itse, jolla oli tohvelit matolla aina säntilleen kymmentä vailla kuusi iltapäivällä ja saappaat uuninristikolla säntilleen kymmentä vailla kahdeksan aamulla kaikilla ilmoilla, satoi tai paistoi — emme sentähden olisi tunkeutuneet tänne ilman syytä, tarkoitus on ystävällinen ja otetaan toivottavasti ystävällisesti vastaan, Arthur, mr Clennam paljon sopivampi, Doyce ja Clennam olisi luultavasti vielä asiallisempaa.»
»Älkää suinkaan pyytäkö anteeksi tänne tuloanne», torjui Arthur; »olette aina tervetullut».
»Hyvin kohteliasta Arthur — en voi muistaa sanoa mr Clennam ennen kuin toinen nimi jo on päässyt huuliltani sellainen on iäksi menneiltä ajoilta saadun tavan voima ja niin uskollinen se on että usein yön hiljaisuudessa ennen unen tuloa (rengas on sitonut ihmiset yhteen) muisti tuo mieleen rakkaat henkilöt entisten aikojen valossa — hyvin kohteliasta mutta pelkään enemmän kohteliasta kuin totta sillä kun rupesitte koneliikkeeseen lähettämättä isälle edes riviä tai korttiakaan — en sano minulle vaikka oli aika mutta se on mennyttä nyt elän vain kuivassa arkipäiväisyydessä mutta mitä siitä — se ei todellakaan näytä siltä, vai mitä?»
Floran välimerkitkin näyttivät tällä kertaa olevan tipotiessään samoin kuin nuoruudenrakkauskin; hänen puheensa oli nyt vieläkin hajanaisempaa ja vuolaampaa kuin edellisen kohtauksen aikana.
»Vaikka eihän muuta voinut odottaakaan», antoi hän taas tulla, »ja mitäpä muuta odottaisikaan, ja kun ei ole mitään odotettavaa niin mitä sitten odotetaan ja minä en suinkaan moiti teitä enkä ketään muuta, kun teidän äitinne ja minun isäni väkivaltaisesti repivät rikki sen kultaisen vitsan tarkoitan vitjan ja olen varma siitä että tiedätte mitä tarkoitan ja jos ette tiedä niin vahinko ei ole suuri ettekä te siitä paljoa piittaakaan, sen arvaan — kun he repivät sen kultaisen vitjan joka yhdisti meidät ja me heittäydyimme sohvalle ollen tukehtumaisillamme itkuun, ainakin minä, niin muuttui kaikki; ja kun annoin käteni mr F:lle tiedän tehneeni sen avoimin silmin mutta hän oli niin onneton ja alakuloinen että oli tuskissaan vihjannut turvautuvansa virtaan ellei joihinkin apteekkarien öljyihin ja sentähden minä suostuin.»