Jos Pikku Dorrit oli ylenmäärin hämmästynyt uuden tuttavansa omituisesta käytöksestä ja siitä, että hän oli joutunut tekemään tällaisen merkillisen sopimuksen, niin se, mitä sitte seurasi, ei ollut omiaan vähentämään hänen hämmästystään. Paitsi että mr Pancks käytti jokaista mr Casbyn talossa tarjoutuvaa tilaisuutta katsoakseen merkitsevästi häneen ja pärskiäkseen hänelle — mikä ei ollut paljon senjälkeen, mitä hän jo oli tehnyt ennen — tämä mies alkoi tunkeutua hänen jokapäiväiseen elämäänsä. Kun hän tuli mr Casbylle, oli Pancks aina siellä. Kun hän meni mrs Clennamin taloon, tuli Pancks sinne jonkin tekosyyn nojalla, aivan kuin pitääkseen häntä silmällä. Tuskin oli kulunut viikko, kun hän ihmeekseen eräänä iltana tapasi hänet porttihuoneessa juttelemassa virantoimituksessa olevan portinvartijan kanssa ja näytti olevan tämän läheisiä tuttavia. Uusia yllätyksiä tuli yhä: Pikku Dorrit tapasi hänet yhtä kotiutuneena vankilassa, näki hänen esittäytyvän muiden vierasten joukossa isälle tämän sunnuntaivastaanotossa, sitten kävelevän käsikoukkua erään vankilanjäsenen kanssa pihassa, kuuli huhun kertovan että hän eräänä iltana oli herättänyt suurta huomiota vankilanjäsenten kerhossa, joka piti istuntojaan yhteisessä kokoushuoneessa, pitämällä puheen mainitun kerhon jäsenille laulamalla heille laulun ja tarjoamalla koko seuralle ankkurillisen olutta — hullu huhu lisäsi kymmenen kapallista katkorappoja. Se vaikutus, jonka nämä ilmiöt tekivät mr Plornishiin, kun tämä uskollisilla vierailuillaan joutui niiden todistajaksi, herätti Pikku Dorritissa ihmettelyä; se oli verrattavissa vain siihen hämmästykseen, jonka itse ilmiöt hänessä herättivät. Plornish aivan mykistyi ja jäykistyi, tuijotti vain ja jupisi joskus hiljaa, ettei kukaan Bleeding Heart Yardissa tuntisi tätä Pancksiksi; mutta senjälkeen hän ei enää sanonut sanaakaan asiasta eikä viitannut siihen, ei edes Pikku Dorritille. Mr Pancks kruunasi salaperäisyytensä tutustumalla jollakin tuntemattomalla tavalla Tipiin ja tuli eräänä sunnuntaina Marshalseaan Tipin käsi kainalossaan. Tämän ohella hän ei milloinkaan kiinnittänyt huomiota Pikku Dorritiin, paitsi yhden tai pari kertaa, jolloin hän sattui joutumaan ihan lähelle eikä ollut muita saapuvilla; silloin sanoi hän ohimennen, luoden häneen ystävällisen silmäyksen ja tohahtaen rohkaisevasti: »Mustalais-Pancks — ennustaja.»
Pikku Dorrit puuhasi ahkerasti kuten tavallisesti, ihmetellen tätä kaikkea, mutta kätkien ihmetyksensä omaan sydämeensä, jonne oli aikaisimmasta lapsuudestaan saakka tottunut kätkemään raskaampiakin taakkoja. Tässä kärsivällisessä sydämessä oli tapahtunut muutos, jota jatkui yhä edelleen päivä päivältä. Uusi päivä tapasi hänet yhä hiljaisempana ja ihmisiä karttavampana. Hänen hartain toivomuksensa omaksi hyväkseen oli saada tulla vankilaan ja lähteä sieltä huomaamattomana ja pysyä muuallakin syrjäisenä ja unohdettuna.
Omaan huoneeseensa, joka muuten oli perin outo hänen kaltaiselleen vienolle nuorelle olennolle, vetäytyi hän hyvin mielellään, kun ei mikään velvollisuus sen kautta vain tullut laiminlyödyksi. Oli iltapäivähetkiä, jolloin häntä ei tarvittu, kun vieraita pistäytyi pelaamaan korttia hänen isänsä kanssa, jolloin hänellä ei ollut mitään tehtävää kotona, vaan täysi vapaus. Silloin riensi hän pihan poikki ja kiipesi parikymmentä porrasta, jotka johtivat hänen huoneeseensa, ja istui ikkunan ääreen. Muurin harjapiikkeihin kiertyi monenlaisia mietteitä, kankea rauta luontui keveiksi, ilmaviksi olennoiksi, ruskealle ruosteelle lankesi moni kullanhohtoinen unelma Pikku Dorritin istuessa ikkunan ääressä mietiskellen. Uusia kaaria ja kiemuroita ilmestyi vanhaan kammottavaan kirjailuun toisinaan, kun hän katseli sitä kyynelvirran läpi; mutta kaunistuipa tämä siitä tai muuttui entistäänkin kolkommaksi, aina näki hän saman lähtemättömän leiman kaiken sen yllä ja alla ja läpi, mitä hän yksinäisyydessään poloiseksi ilokseen katseli ja mietiskeli.
Ullakkohuone, lisäksi ja tinkimättömästi vielä marshalsealainen ullakkohuone, oli Pikku Dorritin asuntona. Se oli huolellisesti hoidettu mutta ruma itsessään, eikä siinä ollut muuta kehumisen varaa kuin puhtaus ja raitis ilma; sillä niillä kaunistuksilla, joita hänellä oli ollut varaa ostaa, hän oli somistanut isän huonetta. Siitä huolimatta kiintyi hän yhä enemmän köyhään kolkkaansa, ja siellä yksin istuminen oli hänen parhaana virkistyksenään.
Niinpä eräänä iltana Pancksin salaperäisyyksien kautena, kun hän istui ikkunansa ääressä ja kuuli Maggyn tuttujen askeleiden äänen portaissa, hän oli menettää mielenmalttinsa pelätessään, että hänet kutsuttaisiin pois. Maggyn askeleiden kohotessa ja lähetessä, hän vapisi ja tärisi niin, että tuskin kykeni puhumaan, kun Maggy viimein ilmestyi näkyville.
»Pikku äiti», huohotti Maggy hengästyneenä, »teidän täytyy kyllä tulla tapaamaan häntä. Hän on täällä.»
»Kuka, Maggy?»
»No, mr Clennam tiettävästi. Hän on teidän isänne huoneessa, ja hän sanoi minulle, että 'eikös olisi hyvä ja menisi sanomaan hänelle, että minä vain olen täällä'.»
»Minä en voi hyvin, Maggy. Olisi parempi, etten tulisi. Rupean levolle. Katsos, minä makaan tässä nyt parannellen päätäni. Sano kiitollisin tervehdyksin, että jätit minut tällaisena, muuten olisin tullut.»
»Hyvä, muttei ole kovinkaan kohteliasta, pikku äiti», huomautti töllistelevä Maggy, »että käännätte kasvonne poispäin».