»— vaikuttavat kaikenlaiset syyt, jotka miltei tietämättämmekin ovat kohtuuttomia ja rumia, niin että on välttämätöntä pitää vaari niistä. Esimerkiksi mr —»
»Gowan», täydensi tyynesti Doyce, jonka osalle tämän nimen mainitseminen melkein aina lankesi.
»— on nuori ja kaunis, vapaa ja vilkas käytökseltään, lahjakas ja on nähnyt yhtä ja toista elämässä. Kävisi vaikeaksi mainita epäitsekästä syytä vastenmielisyyteen häntä kohtaan.»
»Minulle se ei ole vaikeata, Clennam», vastasi Doyce. »Minä näen hänen tuottavan nyt huolta ja tulevaisuudessa, kuten pelkään, surua vanhan ystäväni kotiin. Näen hänen uurtavan sitä syvempiä vakoja vanhan ystäväni kasvoihin, kuta enemmän hän lähestyy ja kuta useammin hän katselee hänen tyttärensä kasvoja. Lyhyesti, näen hänen virittävän verkkojaan tämän kauniin ja rakastavan olennon pyydystämiseksi, jota hän ei kuitenkaan milloinkaan tee onnelliseksi.»
»Mutta emmehän me tiedä», sanoi Clennam melkein kuin tuskissaan, »ettei hän tee häntä onnelliseksi».
»Emme tiedä», vastasi hänen yhtiökumppaninsa, »että maa on pystyssä vielä satasen vuotta, mutta pidämme sitä hyvin luultavana».
»Niin, niin!» myönsi Clennam, »meidän täytyy toivoa, meidän täytyy ainakin koettaa olla, ellei jalomielisiä (sillä tässä tapauksessa ei siihen ole tilaisuutta), niin ainakin oikeudenmukaisia. Älkäämme halventako tätä miestä siksi, että hänen on onnistunut voittaa kauniin mielitiettynsä suosio, ja suokaamme tytölle hänen luonnollinen oikeutensa lahjoittaa rakkautensa sille, jonka hän katsoo sen arvoiseksi.»
»Olkoon niin, ystäväni», myönsi Doyce. »Mutta saattaa olla niinkin, että hän on liiaksi nuori ja hemmoiteltu, luottavainen ja kokematon osuakseen valitessaan oikeaan.»
»Sitä asiaa me emme mitenkään kykenisi korjaamaan», sanoi Clennam.
Daniel Doyce pudisti vakavana päätänsä ja sanoi: »Pahoin pelkään, että niin on laita.»