»Sentähden sopikaamme kerta kaikkiaan siitä», ehdotti Clennam, »ettei ole arvomme mukaista puhua pahaa mr Gowanista. Olisi alhaista otaksua hänestä pahaa. Ja minä puolestani päätän olla halveksimatta häntä.»
»Minä en ole aivan yhtä varma itsestäni ja sentähden pidätän itselläni oikeuden olla vihoissani hänelle», vastasi toinen. »Mutta jos en ole varma itsestäni, niin olen kuitenkin varma teistä, Clennam, ja tiedän, millainen kelpo ja kunnioitettava mies te olette. Hyvää yötä, ystäväni ja kumppanini!» Näin sanoen hän pudisti toisen kättä, ikäänkuin heidän keskustelunsa pohjalla olisi ollut jotakin vakavampaa, ja he erosivat.
Näihin aikoihin kävivät he usein Meagles-perheen luona ja huomasivat, että joka kerta ohimennenkin vain mainittaessa mr Henry Gowanin nimeä, kun hän ei ollut heidän joukossaan, palasi mr Meaglesin kasvoille sama pilvi, joka oli pimentänyt hänen päivänpaisteisen ilmeensä sinä aamuna, jolloin Clennam sattumalta tapasi Gowanin lautalla. Jos Clennam olisi sallinut kielletyn intohimon elää sydämessään, olisi näistä viikoista muodostunut todellisen kärsimyksen kausi; mutta näin ollen ei mikään sellainen tullut kysymykseenkään — epäilemättä ei sinnepäinkään.
Niinikään jos hän olisi päästänyt tämän kielletyn vieraan sydämeensä, olisi hänen tänä aikana siinä tapauksessa käymissään äänettömissä sielun taisteluissa ollut jotakin ansiokasta. Jotakin ansiokasta olisi ollut hänen herkeämättömissä ponnistuksissaan vastustaessaan hänelle uudessa muodossa esiintyvän helmasynnin houkutuksia, joiden tarkoituksena oli saada hänet edistämään itsekkäitä pyrkimyksiään alhaisin keinoin, ja pitäessään kiinni ylevistä kunnian ja jalomielisyyden periaatteista. Jotakin ansiota olisi ollut hänen päätöksessään sittenkin olla karttamatta mr Meaglesin taloa, jottei hän, itsekkäästi säästäen itseään, tuottaisi vähäistäkään ikävyyttä talon tyttärelle tekemällä hänet syypääksi vieraantumiseen, jonka Clennam olisi tiennyt pahoittavan isän mieltä. Jotakin ansiokasta olisi ollut hänen vaatimattomassa oikeudenmukaisuudessaan, hän kun aina olisi pitänyt muistissaan mr Gowanin sopivampaa ikää ja suurempaa viehättävyyttä ulkomuodon ja käytöksen puolesta. Hän olisi osoittanut eräänlaista tyyntä mielenlujuutta tehdessään kaiken tämän ja paljon muuta tyynen horjumattomasti, huolimatta siitä, että (hänen ajatellessaan koko elämänsä tarinaa) tuska raastoi sydäntä. Mutta tehtyään tämän päätöksen ei hänellä tietysti voinut olla näitä ansioita; eikä kenenkään mielentila ollut tällainen — ei kenenkään.
Mr Gowania ei liikuttanut, oliko jollakulla vai ei kenelläkään tällainen mielentila. Hän säilytti aina kaikissa tilanteissa täydellisesti tyynen rauhallisuutensa, ikäänkuin mahdollisuus otaksua, että Clennam olisi pohtinut tätä suurta kysymystä, olisi ollut liian kaukainen ja naurettava kuviteltavaksikin. Hänen käytöksessään Clennamia kohtaan oli aina eräänlaista kohteliaisuutta ja huolettomuutta, joka olisi tuottanut sangen epämiellyttävän aineksen Clennamin mielentilaan (äsken kuvittelemassamme tapauksessa nimittäin, jos hän ei olisi tehnyt viisasta päätöstään).
»Pahoittelen todellakin, ettette eilen ollut meidän seurassamme», sanoi mr Henry Gowan käydessään seuraavana aamuna tapaamassa Clennamia. »Meillä oli hauska päivä siellä joen varrella.»
Hän oli kuullut siitä, vastasi Arthur.
»Yhtiökumppaniltanne kai?» kysyi Henry Gowan. »Hän on perin miellyttävä mies!»
»Minä kunnioitan häntä suuresti.»…
»Hitto vieköön, hän on kerrassaan mainio otus!» ihaili Gowan. »Raikas ja tuore, ja uskoo kaikenlaisiin ihmeellisiin asioihin!»