»Syynä siihen on Tattycoram, miss Wade», sanoi mr Meagles.
»Arvaan sen.»
»Miss Wade», kysyi mr Meagles, »tahdotteko olla ystävällinen ja ilmoittaa, tiedättekö hänestä mitään?»
»Kyllä. Tiedän hänen olevan täällä luonani.»
»Sallikaa siinä tapauksessa, miss Wade, minun sanoa», virkkoi mr Meagles, »että olisin iloinen, jos hän tulisi takaisin ja että vaimoni ja tyttäreni niinikään olisivat iloisia siitä. Hän on niin kauan elänyt meidän luonamme, emmekä unohda mitä vaatimuksia hänellä voi olla meidän suhteemme, ja toivon voivamme suoda hänelle anteeksi.»
»Toivotte voivanne suoda anteeksi?» toisti miss Wade tasaisella, hillityllä äänellä. »Mitä niin?»
»Luulen ystäväni tarkoittavan, miss Wade», selitti Arthur Clennam nähdessään mr Meaglesin olevan melkein hämillään, »sitä intohimoista tunnetta, joka toisinaan valtaa Tattycoramin hänen kuvitellessaan olevansa jollakin tavoin syrjäytetyssä asemassa ja joka voittaa hänen paremmat muistonsa.»
Miss Wade ratkesi hymyilemään katsoessaan häneen. »Niinkö todellakin?» sanoi hän vain.
Tämän huomautuksen jälkeen seisoi hän pöydän luona niin tyynenä ja liikkumattomana, että mr Meagles tuijotti häneen kuin lumottuna eikä voinut katsoa Clennamiin kehoittaakseen tätä tekemään uuden hyökkäysliikkeen.
»Ehkä olisi hyvä, jos mr Meagles voisi tavata häntä, miss Wade?»