»Onko hän kotona?»
Kun ei vastausta kuulunut, kysyi mr Meagles uudelleen: »Onko hän kotona?»
Vielä hetken epäröimistä, sitten vastasi ääni äkkiä: »Luulen hänen olevan. Tulkaa sisään, käyn kysymässä.»
He astuivat umpimähkään eteenpäin ja huomasivat itsensä suljetuiksi ahtaaseen pimeään taloon; vaimo laahusti tiehensä ja puhui heille jostakin ylempää: »Nouskaa ylös portaita, ette voi kompastua mihinkään.» Sitten he haparoivat portaita ylös heikkoa valoa kohden, jonka piankin huomasivat katulyhdyn ikkunan läpi luomaksi loisteeksi; heidän edellään kulkeva olento jätti heidät ummehtuneeseen huoneeseen odottamaan.
»Tämä on outoa, Clennam», sanoi mr Meagles hiljaa.
»Kerrassaan outoa», myönsi Clennam yhtä hiljaa, »mutta me olemme saavuttaneet päämäärämme, ja se on tärkeintä. Tässä tulee valoa!»
Valo tuli lampusta, ja sitä kantoi vanha, hyvin likainen, hyvin ryppyinen ja kuivettunut nainen. »Hän on kotona», ilmoitti hän (ääni oli äskeinen), »hän tulee heti». Asetettuaan lampun pöydälle pyyhki eukko käsiään esiliinaansa; sitä hän olisi voinut tehdä ikuisesti saamatta niitä puhtaiksi. Hän katsoi hämärillä silmillään vieraita ja lähti.
Nainen, jota he olivat tulleet tapaamaan, oli, jos hän nyt asui täällä, asettunut tänne samoin kuin olisi asettunut itämaiseen majalaan. Hänen ympäristönään oli vain pieni nelikulmainen matto keskellä lattiaa, muutamia harvoja huonekaluja, jotka nähtävästi eivät kuuluneet huoneeseen, ja sekasortoinen joukko matka-arkkuja ja muita matkatavaroita. Jonkun aikaisemman vakituisen asujamen aikana oli pienessä ummehtuneessa huoneessa vielä ollut pystykuvastin kullattuine pöytineen; mutta kultaus oli niin haalistunut kuin menneenkesäiset kukat ja lasi niin laikkuinen kuin se taikavoimin olisi säilyttänyt pinnallaan kaikki ne usvat ja pahat säät, joita se oli kuvastanut. Vieraat saivat parin kolmen minuutin ajan katsella kaikkea tätä, ennenkuin ovi avautui ja miss Wade astui sisään.
Hän oli aivan sama kuin heidän erotessaankin. Aivan yhtä kaunis, yhtä pilkallinen, yhtä umpimielinen. Hän ei osoittanut olevansa ensinkään hämmästynyt nähdessään heidät, eikä hänessä voinut huomata muutakaan mielenliikutusta. Hän pyysi heitä istumaan ja kieltäytyen itse ottamasta tuolia ennätti ennen heitä käymään käsiksi heidän asiaansa.
»Luulen tietäväni syyn siihen, miksi kunnioitatte minua käynnillänne.
Puhukaamme siitä nyt heti», sanoi hän.