»Olen kyllä. En muistanut häntä, ennenkuin olin kierrellyt kaikkialla naapuristossa, enkä ehkä olisi tullut silloinkaan ajatelleeksi häntä, ellen olisi, kotiin tullessani, tavannut äitiä ja Petiä aivan varmoina siitä, että Tattycoram oli mennyt hänen luoksensa. Silloin tietysti muistin, mitä hän oli sanonut päivällisillä sinä päivänä, jolloin olitte ensimmäistä kertaa meillä.»
»Onko teillä aavistusta siitä, missä miss Wade olisi tavattavissa?»
»Totta puhuakseni», vastasi mr Meagles, »tapasitte minut odottamassa teitä juuri siksi, että minulla on jonkinlainen sekava aavistus siitä. Minun talossani elää tuollainen omituinen tietoisuus, jollainen toisinaan pääsee salaperäisellä tavalla pujahtamaan taloon ja jota ei kukaan ole selvässä muodossa saanut keneltäkään, mutta jonka kuitenkin jokainen epämääräisesti on vastaanottanut joltakin ja taas päästänyt häipymään, nimittäin arvelu, että miss Wade asuu tai asui jossakin kotimme läheisyydessä.» Mr Meagles antoi hänelle paperiliuskan, johon oli kirjoitettuna Park Lanen läheisyydessä ja Grosvenorin tienoilla olevan ikävän syrjäkadun nimi.
»Tässä ei ole numeroa», huomautti Arthur.
»Numeroa, rakas Clennam!» huudahti hänen ystävänsä. »Ei mitään muutakaan! Pelkkä kadun nimi on voinut tulla meille liidellen ilmassa, sillä, kuten sanoin, ei kukaan meidän väestämme voi sanoa, mistä on saanut sen tietää. Kuitenkin kannattaisi käydä siellä tiedustelemassa; ja koska teen sen mieluummin seurassa kuin yksin ja koska tekin olitte tämän luoksepääsemättömän naisen matkatoverina, niin arvelin –» Clennam täydensi lauseen toisen puolesta tarttumalla uudelleen hattuunsa ja ilmoittamalla olevansa valmis lähtemään.
Nyt oli kesäaika ja harmaa, pölyinen, helteinen ilta. He ajoivat Oxford Streetin päähän ja ryhtyivät kiertelemään suuria, alakuloisen komeita katuja ja pieniä katuja, jotka yrittivät olla yhtä komeita ja onnistuivat olemaan vieläkin alakuloisempia ja joita vilisi tiheänä sokkeloverkkona Park Lanen tienoilla. Illan hämärään tuijotteli sekasortoisia kulmatalorykelmiä raakalaisaikuisine vanhoine porttiholveineen ja varusteineen, kauhistuksia, jotka jonakin jurona aikakautena olivat kohonneet ilmoille jonkun juropään rakentamina ja jotka kuitenkin vaativat ihailua kaikilta jälkipolvilta ja olivat päättäneet pysyä vaatimuksissaan siksi, kunnes lysähtäisivät kokoon. Illan tunnelma synkistyi katsellessa pieniä loisasumuksia, joiden koko runko näytti potevan kouristustautia, kääpiömäisestä, Grasvenor Squaren varrella asuvan armollisen herran jättiläisovea jäljittelevästä eteisenovesta alkaen tallirakennusten lantakasoille päin olevaa seurusteluhuoneen ikkunaa myöten. Raihnaiset rakennukset, joissa kieltämättä oli tyyliä, mutta jotka eivät kyenneet pitämään kunnollisesti sisässään mitään muuta kuin epämiellyttävän hajun, näyttivät olevan suurten herraskartanoiden kasvatustulosten viimeisiä rippeitä; ja missä ohuet rautakanget kannattivat niihin liittyviä vähäisiä kaaria ja parvekkeita, näyttivät ne rampoina nojautuvan kainalosauvoihin. Siellä täällä katseli kadulle vaakunakilpi johon koko vaakunatiede oli kuvattuna, ikäänkuin joku arkkipiispa pitäisi esitelmää maailman turhuudesta. Kauppapuodit, joita oli vain muutamia, eivät panneet tavaroitansa näytteille sillä yleisön mielipide ei merkinnyt niille mitään. Sokerileipuri tiesi keitä hänellä oli kirjoissaan ja saattoi tyytyä asettamaan ikkunaansa muutaman pullollisen piparminttutippoja sekä puolisen tusinaa vanhan viinimarjahyytelön näytettä. Vihanneskauppiaan ainoa myönnytys yleiselle mielipiteelle oli muutama oranssi. Yksi vaivainen sammalkori, jossa ennen oli ollut kurmitsan munia, sisälsi kaiken sen, mitä munakauppiaalla oli sanottavana roskaväelle. Kaikki näiden katujen varsilla asuvat näyttivät (kuten aina tähän aikaan päivästä ja tähän vuodenaikaan) menneen jonnekin päivällisille, eikä kukaan näyttänyt tarjoavan näitä päivällisiä. Portailla vetelehti lakeijoja, koreasulkaisia ja jauhopäisiä, kuin sukupuuttoon kuollut jättiläislinturotu, ja hovimestareita, yksinäisiä, muista erilleen vetäytyviä miehiä, joista jokainen näytti epäillen katselevan kaikkia muita hovimestareita. Vaunujen vyöryminen puistossa oli loppunut siltä päivältä; katulyhdyt oli sytytetty, ja veitikkamaiset pienet palvelijapojat, ruumiinmukaisissa puvuissa, sääret yhtä vallattomasti hyppien kuin ajatukset heidän päässänsä, kuljeksivat kaksitellen, pureksien ruohonkorsia ja vaihtaen veikeitä salaisuuksia. Laikulliset koirat, jotka juoksivat vaunujen perässä, ja jotka olivat niin yhteenkuuluvia komeiden ajopelien kanssa että näytti siltä kuin nämä eläimet olisivat alentuneet liikkuessaan ulkona ilman niitä, seurasivat palvelijoita, jotka kulkivat edestakaisin asioita toimittaen ja sanaa tuoden. Siellä täällä oli syrjäinen kapakka, joka ei näkynyt haluavan yleisön kannatusta ja jossa ei kaivattu, juuri muuta kuin liveripukuisia herroja.
Viimemainitun huomion tekivät ystävykset kulkiessaan tiedusteluillaan. Siellä ei enempää kuin missään muuallakaan tiedetty mitään heidän etsimänsä kadun varrella asuvasta, miss Wade nimisestä henkilöstä. Tämä katu oli yksi loiskatuja, pitkä, säännöllinen, ahdas, synkkä ja pimeä, aivan kuin tiili- ja muurilaasti-hautaussaatto. He tiedustelivat etsimäänsä monella pienellä portilla, missä toisinaan näkivät alakuloisen nuorukaisen seisovan pää painuksissa pienten jyrkkien puuportaiden yläpäässä, mutta saamatta tietää mitään. He kulkivat katua ylös ja alas, ensin toista ja sitten toista katuviertä, jolla välin kaksi äänekästä sanomalehtipoikaa kuulutteli merkillistä tapahtumaa, jota ei ollut sattunut eikä milloinkaan sattuisikaan; he kirkuivat niin, että heidän käheät äänensä tunkeutuivat kadun salaisiin kammioihin saakka; mutta he eivät saaneet mitään tietää. Viimein he seisoivat samassa kulmassa, josta olivat lähteneet; oli tullut pimeä, ja he tiesivät yhtä paljon kuin alkaessaan tiedustella.
Kulkiessaan olivat he moneen kertaan sivuuttaneet likaisen, tyhjältä näyttävän talon, jonka ikkunoissa ilmoitettiin talon olevan vuokrattavana. Vuokrailmoitukset, tuottaen vaihtelua hautaussaattoon, vaikuttivat miltei koristeellisesti. Ehkäpä siksi, että ne kiinnittivät Clennamin huomion taloon, tai kenties sentähden, että mr Meagles ja hän kahdesti siitä ohi mennessään olivat huomauttaneet: »Täällä hän ei tietystikään asu», Clennam nyt ehdotti, että he palaisivat ja koettaisivat onneaan siinäkin ennenkuin lopullisesti lähtisivät tiehensä. Mr Meagles suostui, ja he palasivat sinne.
He kolkuttivat kerran ja soittivat kerran saamatta vastausta. »Tyhjää», päätteli mr Meagles kuunnellen. »Vielä kerta», tuumi Clennam ja kolkutti taas. Sen perästä kuulivat he liikettä alhaalla ja jonkun laahustavan ovelle.
Ahdas sisäänkäytävä oli niin pimeä, että oli mahdotonta selvästi nähdä, millainen henkilö avasi oven; mutta sitten selvisi, että se oli vanha nainen. »Anteeksi, että häiritsemme teitä», sanoi Clennam. »Mutta voisitteko ilmoittaa meille, missä miss Wade asuu?» Ääni pimeässä vastasi odottamatta: »Täällä asuu.»