»Minä sanoin: 'Laske viiteenkolmatta, Tattycoram'.»
Taas hän siveli kasvojaan ja pudisti päätänsä syvän surullisena.
»Hän oli niin tottunut siihen, Clennam, että hän nytkin, niin raivoisana, ettemme ole milloinkaan ennen nähneet häntä sellaisena, heti vaikeni, katsoi minua suoraan silmiin ja laski (kuten luulen) kahdeksaan. Mutta hän ei voinut hillitä itseänsä jatkaakseen pitemmälle. Siihen hän lopetti, poloinen, ja antoi palttua lopuille seitsemälletoista. Ja sitten hän puhkesi puhumaan. Hän inhosi meitä, hän oli onneton luonamme, hän ei voinut kestää tätä, ei tahtonut kestää tätä, — hän oli päättänyt lähteä pois. Hän oli nuorempi kuin nuori emäntänsä, ja jäisikö hän tänne ainiaaksi katselemaan kuinka häntä pidetään ainoana nuorena ja mielenkiintoisena olentona, jota on hemmoteltava ja rakastettava? Ei. Hän ei tahtonut, ei tahtonut, ei tahtonut! Millaiseksi me luulimme, että hän, Tattycoram, olisi kasvanut, jos häntäkin lapsuudesta saakka olisi hyväilty ja hellitty, niinkuin hänen nuorta emäntäänsä? Yhtä hyväksi kuin hänkin? Ah! Kenties viisikymmentä kertaa paremmaksikin. Kun me näin olimme rakastavinamme toisiamme, kehuskelimme sillä vain ärsyttääksemme häntä, sitä juuri teimme, ja häväisimme häntä. Ja kaikki muutkin talossa tekivät samoin. Eilen juuri mrs Tickitiä, jolla oli pieni lapsenlapsensa luonaan, oli suuresti huvittanut lapsen yritykset lausua hänen (Tattycoramin) nimeä, sitä inhoittavaa nimeä, jonka he olivat antaneet hänelle; ja mrs Tickit oli nauranut nimellekin. Kukapa ei tekisi niin; ja mikä oikeus meillä oli antaa hänelle kissan tai koiran nimi? Mutta mitäpä siitä. Hän ei aikonut enää ottaa vastaan mitään hyviä hyviä tekoja meiltä, hän tahtoi viskata nimensä meille takaisin ja lähteä. Hän tahtoi lähteä sillä hetkellä, kukaan ei voisi pidättää häntä, emmekä enää milloinkaan saisi kuulla hänestä.»
Mr Meagles oli kertonut kaiken tämän, Tattycoram niin elävänä edessään, että oli melkein yhtä punainen ja palavissaan kuin millaiseksi oli kuvannut tytön.
»Ah, niin!» sanoi hän pyyhkien kasvojaan. »Oli turhaa puhua järkeä tälle intohimoiselle huohottavalle olennolle (Jumala tiesi, millainen äidin tarina lienee ollut), niin että sanoin hänelle vain, ettei hän voinut lähteä enää niin myöhään illalla; annoin hänelle käteni, saatoin hänet hänen huoneeseensa ja tarkastin talon ovet. Mutta tänä aamuna hän oli poissa.»
»Ja te ette tiedä hänestä mitään muuta?»
»En mitään», vastasi Meagles. »Olen koko päivän ollut tiedusteluilla. Hän lienee lähtenyt hyvin aikaisin ja hyvin hiljaa. En ole tavannut hänestä jälkeäkään likitienoilla.»
»Malttakaas! Tahdottehan», sanoi Clennam hetken mietittyään, »tavata häntä? Arvattavasti tahdotte?»
»Tietysti tahdon: haluan antaa hänelle vielä tilaisuuden palata; äiti ja Pet tahtovat antaa hänelle vielä tilaisuuden palata. Ja tekin», sanoi mr Meagles suostutellen, ikäänkuin kiusaus vihastumiseen ei olisi ollut hänen puolellaan, »tekin tahdotte antaa tälle kiivaalle tyttöraukalle tilaisuuden palata, Clennam».
»Olisinpa todellakin outo ja kova, ellen tahtoisi sitä», vastasi Clennam, »kun te kaikki olette näin anteeksiantavaisia. Mutta aioin kysyä, ettekö ole ajatellut tuota miss Wadea.»