»Tietysti olen», vastasi Clennam, innokkaasti tunnustaen oikeutetuksi sellaisen kohtuullisen vaatimuksen.
»Mutta ei, sir», valitti mr Meagles pudistaen päätänsä, »hän ei sietänyt sitä. Nähdessäni, kuinka hänen huonompi puolensa riehui ja kiehui hänen sydämessään, riistäen ja raastaen sitä, muistutin hänelle lempeästi yhä uudelleen ja uudelleen, ohi kulkiessani: 'Viisikolmatta, Tattycoram, viisikolmatta!’ Olisin suonut hänen yötä päivää vain laskevan viiteenkolmatta, silloin tätä ei olisi tapahtunut.»
Mr Meagles, jonka alakuloisilla kasvoilla hänen sydämensä hyvyys vieläkin selvemmin kuvastui kuin ilon ja hilpeyden kirkastaessa niitä, siveli otsaansa, poskiansa ja leukaansa ja pudisti päätänsä.
»Sanoin äidille (ei siksi, että se olisi ollut tarpeellista, sillä hän olisi kyllä itsekin ajatellut sitä): 'me olemme käytännöllistä väkeä, rakkaani, ja tunnemme hänen elämäntarinansa; me näemme tässä onnettomassa tytössä heijastuksen siitä, mikä raivosi hänen äitinsä sydämessä, ennenkuin tämä pieni raukka oli maailmassa; me selitämme hänen mielentilansa parhain päin, äiti, emme huoli välittää siitä nyt ensinkään; me odotamme sopivampaa tilaisuutta puhuaksemme hänelle, toisen kerran.’ Ja me emme sanoneet nyt mitään. Mutta menettelimmepä miten hyvänsä, näytti siltä kuin ei olisi voitu välttää sitä, minkä piti tapahtua; ja eräänä iltana sitte hänen raivonsa puhkesi ilmi.»
»Kuinka ja miksi?»
»Jos kysytte miksi», vastasi mr Meagles hieman ymmällä kysymyksen johdosta, sillä hän näytti olevan paljoa innokkaampi lieventämään Tattycoramin syytä kuin perheen, »niin voin viitata siihen, mitä äsken jotakuinkin sananmukaisesti kerroin sanoneeni äidille. Jos puhun siitä, kuinka se tapahtui, niin olimme hänen läsnäollessaan toivottaneet hyvää yötä Petille (hyvin hellästi, se minun on myönnettävä), ja hän palveli Petiä yläkerrassa — muistattehan, että hän oli Petin kamarineito? Kenties Pet, joka oli hyvin alakuloinen, käyttäytyi hiukan ajattelemattomammin kuin tavallista pyytäessään häneltä apua; mutta en tiedä, onko minulla oikeutta sanoa niin, sillä hän on aina ollut hienotunteinen ja lempeä.»
»Hän on maailman lempein emäntä.»
»Kiitos, Clennam», sanoi mr Meagles ja pudisti hänen kättänsä, »tehän olette usein nähnyt heidät yhdessä. No niin! Me kuulimme nyt, kuinka onneton Tattycoram puhui äänekkäästi ja vihaisena, ja ennenkuin ennätimme tiedustella, mistä oli kysymys, tuli Pet alas vapisten ja sanoi pelästyneensä häntä. Heti perässä ilmestyi Tattycoram raivoissaan. 'Vihaan teitä kaikkia kolmea', huusi hän ja polki jalkaansa meille. 'Minä pakahdun vihasta koko tätä taloa kohtaan.'»
»Jonka jälkeen te —?»
»Minäkö?» vastasi mr Meagles niin, yksinkertaisen hyvänsävyisesti, että olisi saavuttanut mrs Gowaninkin luottamuksen.