Onneksi hänellä ei ollut sellaisia aikeita, sillä hän ilmestyi hetken päästä ulko-ovelle. »No, hyvä rouvaseni», sanoi hän ottaen takaisin viittansa ja heittäen sen hartioilleen, »jos nyt tahdotte olla hyvä ja — mitä perhanaa se on?»
Outoa oudompi ääni. Läheltä tuleva, päättäen siitä omituisesta värinästä, jonka se synnytti ilmassa, mutta kuitenkin hillitty ja kumea, kuin kaukaa kotoisin. Tärähdys, jymähdys ja keveän kuivan esineen putoamisesta syntyvä heikko tömähdys.
»Mitä perhanaa se on?»
»En tiedä, mitä se on, mutta olen kuullut sellaista monta kertaa ennen», vastasi Affery, joka oli tarttunut hänen käsivarteensa.
Hän saattoi tuskin olla urhoollinen, tämä mies, ajatteli Affery nytkin, unenkaltaisessa pelossaan ja kauhussaan, sillä vieraan vapisevat huulet kalpenivat. Kuunneltuaan hetkisen hän koetti lyödä asian leikiksi.
»Pyh! Tyhjää! Ei kerrassaan mitään! No, rouvaseni, olin kuulevinani teidän puhuvan jostakin ovelasta. Tekisittekö nyt hyvin ja toimittaisitte minut tämän neropatin puheille?» Hän piteli ovesta kiinni, ikäänkuin olisi milloin hyvänsä valmis jättämään arvoisan rouvan sen taakse, ellei tämä täyttäisi sopimuksen ehtoja.
»Ettekö sano mitään ovesta ja minusta silloin?» kuiskasi Affery.
»En sanaakaan.»
»Ja ettekö liikahda paikaltanne ettekä vastaa, jos hän huutaisi tuolta ylhäältä, sillä välin kun juoksen tuolla kulman takana?»
»Madam, seison tässä kuin kuvapatsas.»