»— jos epäilen, että tällainen luonne saattaa täysin ymmärtää minua näissä oloissani. En tahdo tyrkyttää teille oppiani», hän vilkaisi edessään pöydällä olevaan jäykkään, synkkään kirjapinoon, »(sillä te elätte omaa elämäänne, jonka seuraukset saatte itse kestää), mutta sen verran sanon kuitenkin, että minä matkallani seuraan luotseja, tarkasti seuraan koeteltuja ja luotettavia luotseja, joiden johdossa en voi joutua haaksirikkoon — en voi joutua — ja että jos unohtaisin näiden kolmen kirjaimen sisältämän kehoituksen, niin en kärsisi puoliakaan siitä, mitä nyt kärsin».
Oli omituista, kuinka hän tarttui tilaisuuteen väitelläkseen näkymättömän vastustajan kanssa. Kenties se oli hänen oma parempi puolensa, joka aina nousi häntä ja hänen itsepetostaan vastaan.
»Jos unohtaisin terveyteni ja vapauteni aikaisen tietämättömyyteni, niin voisin valittaa sitä elämää, johon nyt olen tuomittu. Mutta sitä en milloinkaan ole tehnyt enkä milloinkaan tee. Jos unohtaisin, että tämä maailma on nimenomaan määrätty surun, vaikeuksien ja raskaiden koettelemusten näyttämöksi niille olennoille, jotka ovat luodut sen tomusta, niin olisin edes jonkun verran mieltynyt sen turhuuksiin. Mutta en ole sitä. Jos en tietäisi, että me kaikki, jok'ikinen, olemme täydellä syyllä Jumalan vihan alaiset, vihan, jonka täytyy tulla tyydytetyksi ja jota ei voida pelkillä teoilla lepyttää, niin ruikuttelisin sitä erotusta, joka on minun ja niiden välillä, jotka liikkuvat tuolla kadulla. Mutta pidän sitä armona ja etuna, että minut on valittu sovittamaan syntejäni täällä, kuten parhaillaan teen, että olen saanut oppia tietämään sen, minkä nyt varmasti tiedän, ja että saan kärsiä rangaistukseni, kuten nyt kärsin. Muuten en ymmärtäisi onnettomuudellani olevan mitään tarkoitusta. Sentähden en ole unohtanut enkä unohda mitään. Sentähden olen tyytyväinen ja sanon, että minun laitani on paremmin kuin miljoonien.»
Sanottuaan tämän laski hän kätensä kellon päälle ja siirsi sen sille tarkoin määrätylle kohdalle pöydällä, jossa se aina oli. Hänen kätensä jäi vielä lepäämään kellon päälle, ja hän istui muutaman hetken tuijottaen siihen hievahtamatta ja puoliksi uhmaten.
Mr Blandois oli tämän selityksen aikana istunut kiinteän tarkkaavaisena, koko ajan katsellen rouvaa ja sivellen molemmin käsin viiksiänsä. Mr Flintwinch oli ollut hiukan hermostuneena ja sekaantui nyt keskusteluun.
»Niin, niin, niin!» sanoi hän. »Se on selvää, mrs Clennam, ja te olette puhunut hurskaasti ja hyvin. Mutta mr Blandois ei luullakseni kuulu hurskasten joukkoon.»
»Päinvastoin, sir!» väitti tämä arvon herra vastaan, napsautellen sormillaan. »Anteeksi! Se kuuluu luonteeseeni. Olen tunteellinen, kuumaverinen, tunnollinen ja minulla on vilkas mielikuvitus. Sellaisen miehen, mr Flintwinch, täytyy olla hurskas tai sitten hän ei ole mitään.»
Mr Flintwinchin kasvoilla kuvastui hämärä aavistus siitä, ettei mies mahtanut olla mitään, kun hän nousi pöyhkeänä tuolistaan ja lähestyi sanomaan hyvästi mrs Clennamille. (Kuvaavaa tälle miehelle, kuten kaikille hänen kaltaisilleen, samalla tavoin leimatuille, oli se, että mitä hyvänsä hän teki, hän aina liioitteli, vaikkapa toisinaan vain hiuskarvan verran.)
»Teistä saattaa näyttää vanhan sairaan naisen itsekkäisyydeltä», sanoi mrs Clennam, »että olen eksynyt puhumaan itsestäni, mutta oikeastaan te annoitte siihen aiheen satunnaisella huomautuksellanne. Koska olitte niin huomaavainen, että tulitte tervehtimään minua, niin toivon, että yhtä hienotunteisesti suotte tämän minulle anteeksi. Älkää sanoko mitään kohteliaisuuksia minulle, pyydän.» Mies oli nähtävästi jo aikeissa tehdä niin. »Mr Flintwinch on iloinen saadessaan palvella teitä, ja minä toivon, että oleskelunne tässä kaupungissa muodostuu mieluiseksi.»
Mr Blandois kiitti häntä ja suuteli sormiansa moneen kertaan. »Tämä on vanha huone», huomautti hän, vilkastuen äkkiä, ja katseli ympärilleen päästyään jo ovelle. »Keskustelumme on ollut niin mielenkiintoista, etten ole huomannut sitä ennen. Mutta se on todella vanha huone.»