Mrs Plornishin isä oli poloinen pieni ruikuttava herrasmies, — hän muistutti lopen uupunutta lintua — joka aikoinaan oli työskennellyt, kuten hän sanoi, musiikkisitomossa, kokenut suuria vastoinkäymisiä, harvoin onnistunut yrityksissään tai saanut niitä kannattamaan eikä yleensä ollut keksinyt keinoja päästäkseen siitä umpikujasta, johon oli joutunut; hän turvautui vapaaehtoisesti vaivaistaloon, jonka laki oli määrännyt hänen piirinsä laupiaaksi samarialaiseksi (ilman kahta denaaria, mikä oli huonoa kansantaloutta); se tapahtui ulosmittauksen jälkeen, joka vei mr Plornishin Marshalsean vankilaan. Ennenkuin hänen vävynsä vaikeudet näin kärjistyivät, oli vanhalla Nandylla (tällä nimellä häntä sanottiin hänen laillisessa turvapaikassaan, mutta Bleeding Heartissa häntä nimitettiin vanhaksi mr Nandyksi) ollut oma nurkkansa plornishilaisen lieden ääressä, ja hän oli saanut leipänsä ja särpimensä Plornishien ruokakaapista. Hän toivoi vielä pääsevänsä takaisin tähän kodikkaaseen nurkkaansa joskus, kun onni hymyilisi hänen vävyllensä; sillä välin, kun onnen kasvot eivät vielä värähtäneetkään, pysyi hän ja oli päättänyt edelleen pysyä niiden pienten ukkojen parvessa, joilla kaikilla oli yhteinen hajunsa.
Mutta hänen köyhyytensä, hänen ikuisesti kuositon takkinsa tai hänen ukkokoti-asuntonsa ei voinut tukahduttaa hänen tyttärensä ihailua. Mrs Plornish oli yhtä ylpeä isänsä lahjoista, kuin jos nämä olisivat tehneet hänestä loordikanslerin. Hänellä oli yhtä luja usko hänen tapojensa sirouteen ja hienouteen, kuin jos hän olisi ollut ylimmäinen kamariherra hovissa. Ukko rukka osasi muutamia kelmeitä, väljähtyneitä lauluja, joita ei kukaan enää laulanut ja joissa runoiltiin Chloesta, Phyllisistä ja Strephonista, jota Venuksen poika haavoitti; ja mrs Plornishin mielestä ei oopperassakaan saanut kuulla sellaista musiikkia kuin hänen isänsä esitti, laulaa luritellessaan ja liverrellessään näitä viisujaan, aivan kuin pieni ohut- ja säröääninen posetiivi, jota lapsukainen vääntää. Näinä hänen vierailupäivinään, jotka olivat kuin valopilkkuja hänen yksitoikkoisessa lakastuneita, käpertyneitä ukkoja vilisevässä näköalassaan, oli mrs Plornishista sekä hauskaa että surullista pyytää isäänsä, joka kylläisenä istui puolen pennyn porterinsa ääressä: »Laula meille, isä.» Silloin lauloi hän heille Chloesta ja jos oli erikoisen hyvällä tuulella Phyllisistäkin — Strephonia hän tuskin oli kertaakaan laulanut senjälkeen, kun oli vetäytynyt pois maailmasta — ja silloin aina mrs Plornish selitti uskovansa, ettei hänen isänsä vertaista laulajaa ollut olemassa, ja pyyhki silmiänsä.
Vaikka hän näissä tilaisuuksissa olisi tullut hovista, ei, vaikka hän olisi ohut itse tuo ylhäinen jäähdyttäjä, joka voitonriemuisena palasi ulkomaalaisesta hovista saamaan kiitosta ja virkaylennystä hirvittävän viime erehdyksensä palkaksi, ei mrs Plornish olisi ylpeämpänä kuljetellut ja esitellyt häntä Bleeding Heart Yardissa. »Tässä on isä», saattoi hän sanoa esitellessään häntä jollekin naapurille. »Isä tulee pian meille ja jää myös. Eikö isä ole reippaan näköinen? Isä laulaa kauniimmin kuin koskaan ennen; ette milloinkaan voisi unohtaa sitä, jos olisitte kuullut hänen äsken laulavan.» Mitä mr Plornishiin tuli, niin hän oli nainut nämä uskonkappaleet samalla kuin oli nainut mr Nandyn tyttärenkin ja ihmetteli vain sitä, ettei näin lahjakasta vanhaa herraa ollut paremmin onnistanut. Kauan mietittyään otaksui hän syyksi sen, etteivät hänen laulunlahjansa olleet nuoruudessa saaneet tieteellistä kehitystä. »Sillä mitä syytä on ruveta sitomaan musiikkia, kun sitä kerta on kurkussa?» tuumaili hän. »Siinäpä se juuri on!»
Vanhalla Nandylla oli suojelija, yksi ainoa. Tämä suojelija oli erinomaisen hyvä hänelle, suurenmoisen mahtipontisella ja samalla ikäänkuin puolustautuvalla tavalla, aivan kuin hän joka hetki ottaisi ihailevan kuulijakunnan todistajakseen, ettei hän todellakaan voinut olla kohtelematta tätä vanhaa veikkoa vapaamielisemmin kuin mitä he ukon yksinkertaisuuden ja köyhyyden perustuksella olivat odottaneet. Vanha Nandy oli ollut useita kertoja Marshalsean vankilassa, käyden vävynsä luona tämän lyhyenä vankeusaikana, ja hän oli onnekseen saavuttanut tämän kansallisen laitoksen isän suosion, joka vähitellen ja aikaa myöten oli kasvanutkin, ja päässyt nauttimaan hänen suojelustaan.
Mr Dorritille oli tullut tavaksi ottaa hänet vastaan kuin hänestä riippuva, feodaalisen hallinnon alainen vasalli. Hän pani toimeen pikku kutsuja ja teepitoja ukolle, ikäänkuin tämä tulisi vakuuttamaan alamaisuuttaan jostakin kaukaisesta läänistä, jossa olot olivat aivan alkuperäistä laatua. Oli hetkiä, jolloin isä milloin hyvänsä näytti olevan valmis vannomaan, että vanhus oli hänen entisiä alustalaisiaan, joka ansiokkaasti oli pysynyt hänelle uskollisena. Toisinaan hän mainitessaan ukkoa puhui hänestä kuin vanhasta eläkkeennauttijastaan. Ukon näkeminen ja hänen rappeutumisensa toteaminen tuotti hänelle ihmeellistä tyydytystä. Häntä hämmästytti, että miesparka ensinkään saattoi pitää päänsä pystyssä. »Vaivaistalossa, sir, määrää vaivaishoitohallitus: siellä ei tule kysymykseen yksilöllisyys, ei vierailu, ei erikoisasema, ei arvonanto tai kunnioitus, ei erikoiskyvyt. Hyvin ikävää!»
Oli vanhan Nandyn syntymäpäivä, ja he päästivät hänet ulos. Hän ei puhunut mitään syntymäpäivästään, sillä silloin he eivät olisi laskeneet häntä lähtemään: eihän sellaisten ukkojen pitäisi syntyä. Hän asteli taas katuja pitkin Bleading Heart Yardiin, söi päivällistä tyttärensä ja vävynsä kanssa ja lauloi heille Phyllisistä. Hän oli tuskin lopettanut, kun Pikku Dorrit pistäysi katsomassa, kuinka heillä voitiin.
»Miss Dorrit», sanoi mrs Plornish, »tässä on isä! Eikö hän ole reippaan näköinen? Ja millainen hänen äänensä on!»
Pikku Dorrit antoi ukolle kättä ja huomautti hymyillen, ettei ollut nähnyt häntä pitkään aikaan.
»Ei, he ovat kovia isälle», valitti mrs Plornish ja tuli surullisen näköiseksi, »eivätkä anna hänen nauttia raitista ilmaa ja vaihtelua niin paljon kuin hän tarvitsisi. Mutta hän tulee pian meille, oikein jäämään. Eikö niin, isä?»
»Kyllä, rakkaani, toivottavasti. Aikanaan, kun Jumala suo.»