Mr Blandois tarttui taas hänen molempiin hartioihinsa ja heilutteli häntä edestakaisin äskeiseen leikilliseen tapaansa, veti sitte hänen käsivartensa kainaloonsa ja kutsui hänet, kelpo vanhan veikon, juomaan pullollisen viiniä kanssansa.
Hetkeäkään epäröimättä suostui mr Flintwinch, ja he menivät majataloon, johon matkustaja oli sijoittunut, rankassa sateessa, joka pimeän tulosta saakka oli ropissut ikkunoihin, katoille ja katukiville. Salamat ja jyrinä olivat jo aikoja tauonneet, mutta satoi rajusti. Heidän tultuaan mr Blandoisin huoneeseen tilasi tämä ritarillinen herra pullollisen portviiniä; hän heittäytyi mukavaan asentoon ikkunapenkille ja rutisti kaikki kauniit esineet, mitkä vain suinkin sai koolle, pehmikkeeksi komean vartalonsa alle; mr Flintwinch istui tuolille vastapäätä, toiselle puolen pöytää. Blandois ehdotti, että otettaisiin talon isoimmat lasit, johon mr Flintwinch suostui. Kun pikarit oli täytetty, kilisti mr Blandois meluavan iloisesti oman lasinsa reunaa mr Flintwinchin lasin pohjaa vasten ja oman lasinsa pohjaa mr Flintwinchin lasin reunaa vasten ja joi heidän vastaisen läheisen tuttavuutensa onneksi. Mr Flintwinch vastasi juhlallisesti maljaan ja joi kaiken viinin, mitä sai, eikä puhunut mitään. Niin usein kuin mr Blandois kilisti (joka kerta kun lasit täytettiin), suoritti mr Flintwinch tunnollisesti oman osansa siinä ja olisi suorittanut toverinsa osan juomisessakin yhtä tunnollisesti kuin omansa, sillä hän oli, lukuunottamatta kitalakea, kuin tyhjä tynnyri.
Lyhyesti, mr Blandois huomasi, ettei hän kaatamalla portviiniä vaiteliaaseen Flintwinchiin avannut hänen suutansa, vaan päinvastoin sulki sen. Sitäpaitsi näytti mies siltä kuin kykenisi jatkamaan tätä koko yön ja tilaisuuden sattuessa vielä koko seuraavan päivän ja seuraavan yönkin, ja siksi mr Blandois pian hämärästi huomasi pöyhkeilevänsä liian rohkeasti ja kerskuvasti. Hän lopetti sentähden kestit kolmanteen pulloon.
»Te esitätte siis huomenna meille vekselin maksettavaksi, sir?» sanoi mr Flintwinch heidän erotessaan, liikeilme kasvoillaan.
»Hitto vie», vastasi toinen ja tarttui molemmin käsin hänen kaulukseensa. »Kyllä minä esitän teille vekselin, luottakaa siihen. Hyvästi, rakas Flintwinch. Vastaanottakaa erotessamme», ja hän syleili häntä etelämaalaisen tavalla ja suuteli kummallekin poskelle, niin että mäiskähti, »herrasmiehen sana! Tuhannen jylisevän taivaan nimessä, te saatte vielä nähdä minut!»
Häntä ei kuulunutkaan seuraavana päivänä, vaikka ilmoitus aivan oikein tuli perille. Tiedustellessaan häntä majapaikasta iltasella, sai mr Flintwinch hämmästyksekseen kuulla, että hän oli maksanut laskunsa ja palannut mannermaalle Calaisin kautta. Kaikesta huolimatta oli Jeremiah, siinä raaputellessaan miettivää naamaansa, elävästi varma siitä, että mr Blandois tässä asiassa pitäisi sanansa ja ilmestyisi vielä heidän luoksensa.
YHDESNELJÄTTÄ LUKU
Itsetuntoa
Kuka hyvänsä voi minä päivänä tahansa maailmankaupungin valtaväylien tungoksessa tavata laihan, ryppyisen, keltaisen ukon (jonka voisi luulla pudonneen tähdistä, jos vain saattaisi otaksua taivaan kannelta löytyvän siksi himmeätä tähteä, että se sinkauttaisi avaruuteen niin heikon säkenen) hiipimässä katuja pitkin levottoman näköisenä, ikäänkuin hiukan pelästyneenä ja hämillään kaikesta melusta ja hälinästä. Tämä ukko on aina pienikokoinen. Jos hän joskus on ollut iso vanha mies, on hän nyt lyyhistynyt pieneksi ukoksi, ja jos hän aina on ollut pieni vanha mies, niin hän on käpertynyt vieläkin pienemmäksi ukoksi. Hänen takkinsa ei väriltään eikä malliltaan ole ollut muodissa milloinkaan eikä missään. Ilmeisesti sitä ei ole tehty hänelle eikä kellekään kuolevaiselle. Joku hankintaurakoitsija on kohtalon mittojen mukaan valmistanut viisituhatta tällaista takkia, ja kohtalo on lainannut tämän takin tälle ukolle, joka on yksi loppumattomassa ukkojonossa. Tuossa takissa on aina isot himmeät metallinapit, jotka eivät ole minkään muiden nappien näköisiä. Ukon päässä on kulunut ja nukkavieru mutta kuitenkin itsepintainen hattu, sillä se ei ole milloinkaan mukautunut hänen poloisen päänsä mukaiseksi. Hänen karkea paitansa ja karkea kaulaliinansa ovat yhtä vähän yksilöllisiä kuin takki ja hattu; nekin näyttävät siltä kuin eivät kuuluisi hänelle — eivätkä kenellekään muulle. Ja kuitenkin on ukon olemuksessa jonkinlaista kömpelöä tottumattomuutta, ikäänkuin hän tavallisesti kulkisi yllään yömyssy ja yöpuku ja nyt olisi puettu ja pyntätty liikkumaan ihmisten joukossa. Ja näin tämä vanha mies kulkee arkana kaduilla, samoin kuin maalaishiiri, joka toisena nälkävuotena tulee tervehtimään kaupunkilaishiirtä ja pelokkaana hiipii tämän asunnolle kissoja vilisevän kaupungin läpi.
Toisinaan, sunnuntai-iltapäivisin, näkee hänen kävelevän vielä hiukan raihnaisempana, ja hänen vanhat silmänsä kiiluvat kosteina ja sumeina. Silloin pieni ukko on juovuksissa. Hyvin vähäinen määrä nousee jo hänelle päähän; puolituopillinen riittää tekemään hänen heikot säärensä epävakaiksi. Joku sääliväinen tuttava — usein vallan satunnainen — on lämmittänyt häntä hänen heikkoudessaan, kestitsemällä häntä oluella, ja seurauksena siitä on, että kuluu pitkä aika, ennenkuin hän taas ilmestyy kadulle. Sillä pikku ukko menee kotiin vaivaistalolle, ja vaikka hän käyttäytyisi hyvinkin, ei häntä päästetä usein ulos (minun mielestäni heidät pitäisi päästää, katsoen siihen, että hän enää vain muutaman vuoden saattaa kuljeksia täällä maan päällä), ja jos hän käyttäytyy huonosti, niin he telkeävät hänet vielä tarkemmin sisään yhdessä viidenkymmenen yhdeksän muun ukon kanssa, joista jokainen haisee samalta kuin kaikki muut.