»Tahdotteko ilmoittaa hänelle, että olen tullut kotiin?»
»Kyllä, Arthur, kyllä. Tietysti. Kerron hänelle, että olette tullut kotiin. Olkaa hyvä ja odottakaa täällä. Tapaatte huoneen aivan entisessä kunnossa.» Hän otti toisen kynttilän kaapista, sytytti sen, jätti toisen pöydälle ja meni toimittamaan asiansa. Hän oli lyhyenläntä, kaljupäinen vanha mies, yllään musta, hartioista korkea takki, mustat liivit, harmaat polvihousut ja pitkät, harmaat säärystimet. Häntä olisi puvusta päättäen luullut joko kirjuriksi tai palvelijaksi, ja todellisuudessa hän oli kauan ollut kumpaakin. Hänellä ei ollut mitään muuta koristuksentapaista kuin vanhasta mustasta nauhasta riippuva kello, joka oli upotettu oman taskunsa syvyyteen, ankkurina taskun reunalta näkyvä vihreän ruosteinen kupariavain osoittamassa, minne kello oli vajonnut. Hänen päänsä oli vinossa, ja hän liikkui krapumaisen toispuoleisesti, ikäänkuin hänen perustuksensa olisivat liikahdelleet samoihin aikoihin kuin talonkin ja kuin hänkin olisi ollut samalla tavalla pönkityksen tarpeessa.
»Kuinka heikko olenkaan», sanoi Arthur Clennam itsekseen toisen mentyä; »niin, voisinpa itkeä, kun minut otetaan tällä tavalla vastaan! Minä, joka en milloinkaan ole kokenut muuta enkä nytkään odottanut muuta.»
Hän ei ainoastaan voinut itkeä, hän todella itki. Hän antautui hetkeksi haikeiden tunteiden valtaan, sillä sydän, tajunnan aamunkoitosta saakka koettuaan vain pettymyksiä, ei sittenkään ollut tauonnut toivomasta ja ikävöimästä. Sitten hän malttoi mielensä, tarttui kynttilään ja tarkasteli huonetta. Vanhat huonekalut olivat entisillä paikoillaan; Egyptin vitsaukset Lontoon vitsausten, kärpästen ja savun mustentamina riippuivat kehyksiin ja lasiin pantuina seinällä. Siellä oli vanha, lyijyllä verhottu tyhjä pullosäilytin, joka oli kuin osastoilla varustettu ruumisarkku; siellä oli entinen pimeä säilytyshuone, sekin tyhjänä, jonka ainoana sisältönä hän monta kertaa oli ollut rangaistuspäivinä ja jota hän oli pitänyt sen kauhujen paikan naapuriseutuna, jota kohti saarna oli havainnut hänen laukkaavan. Siellä oli tarjoilupöydällä iso, tylykasvoinen kello, jonka hän aina oli kuvitellut rypistävän kirjailtua otsaansa hänelle, hurjasti iloiten, kun hän oli takapajulla läksyissään; kun se kerran viikossa vedettiin rauta-avaimella, oli hän ollut kuulevinaan, kuinka se murisi julmana nauttien edeltäpäin ikävyyksistä, joihin se saattaisi hänet. Mutta vanha mies palasikin jo, sanoen: »Arthur, minä menen edellä ja näytän valoa.»
Arthur seurasi häntä porraskäytävään, jonka seinälaudoituksen ruudut muistuttivat surukortteja, ja sitte hämärään makuuhuoneeseen, jonka lattia vähitellen oli vajonnut ja kallistunut niin, että uuni oli joutunut kuoppaan. Tässä syvennyksessä seisoi musta, paarinkaltainen sohva, ja siinä istui hänen äitinsä puettuna leskenpukuun ja nojaten isoon, mustaan, kulmikkaaseen pielukseen, joka muistutti entisinä hyvinä aikoina juhlallisissa mestauksissa käytettyä mestauspölkkyä.
Hän ja hänen miehensä olivat eläneet epäsovussa niin kauan kuin poika saattoi muistaa. Hänen lapsuutensa rauhallisimpia hetkiä olivat olleet ne, jolloin hän ankaran hiljaisuuden vallitessa oli istunut ääneti ja katsellut pelokkaana vuoroin toisia, vuoroin toisia poispäin kääntyneitä kasvoja. Äiti antoi pojalleen kylmän suudelman ja ojensi hänelle neljä kankeata, villakintaisiin verhottua sormea. Saatuaan tämän tervetuliaishyväilyn istui poika pienen pöydän toiselle puolen.
Ristikolla paloi valkea, niinkuin se oli tehnyt yötä päivää viidentoista vuoden aikana. Kattila riippui koukusta sen yllä, kuten oli riippunut yötä päivää viidentoista vuoden aikana. Kiitoksella oli pieni kasa kostutettua tuhkaa ja toinen pieni kasa oli lakaistuna ristikon alle, kuten oli ollut yötä päivää viidentoista vuoden aikana. Huoneen ummehtuneessa ilmassa tuntui mustan värin haju, jonka valkea oli imenyt lesken puvusta viidentoista kuukauden aikana ja paarien kaltaisesta sohvasta viidentoista vuoden kuluessa.
»Äiti, sinä olet luopunut entisestä toimeliaasta elämäntavastasi.»
»Minun maailmani on nyt supistunut näin pieneksi, Arthur», vastasi äiti, kiertäen huonetta katseellaan. »On hyvä, etten ole milloinkaan kiinnittänyt sydäntäni sen joutaviin turhuuksiin.»
Äidin läheisyyden ja hänen tylyn, ankaran äänensä entinen vaikutus valtasi niin hänen poikansa, että tämä tunsi, kuinka lapsuudenaikainen viluntunne ja arka varovaisuus taas palasivat.