Kouristus laukesi, ja hän nosti taas nenäliinan silmilleen. Pikku Dorrit, polvillaan hänen vieressään, käsi rukoilevasti laskettuna hänen käsivarrelleen, katseli häntä, itseään syytellen. Voitettuaan surunpuuskansa, puristi isä taas nenäliinan nyrkkiinsä.
»Nöyryytyksestä olen onneksi säästynyt tähän päivään saakka. Kaikissa vaikeuksissani olen säästynyt — nöyryytyksestä — hm — itsetuntoni kautta ja sen kautta, että ympäristöni on — hm — mukautunut siihen, jos saan sanoa niin, ja — hm — antanut sille arvoa. Mutta tänä päivänä, tällä hetkellä olen katkerasti tuntenut sitä.»
»Tietysti! Kuinkas muuten!» huudahti parantumaton Fanny. »Keikailla ja juoksennella katuja pitkin köyhäinhoitolaisen kanssa!» (Taas laukesi ilmapyssy.)
»Mutta, rakas isä», huudahti Pikku Dorrit, »en koetakaan puolustautua, taivas tietää, etten koeta — minä kai olen haavoittanut rakasta sydäntäsi!» Hän risti kätensä surun valtaamana. »En pyydä muuta kuin että annat lohduttaa itseäsi ja suot minulle anteeksi. Mutta ellen olisi tiennyt, että sinä itse olet ystävällinen tuolle vanhukselle ja pidät huolta hänestä ja olet aina iloinen tavatessasi hänet, en olisi tullut tänne hänen kanssansa, isä, en tosiaankaan. Sen, mitä nyt pahaksi onneksi olen tehnyt, sen olen tehnyt erehdyksestä. En voisi tahallani nostaa ainoatakaan kyyneltä sinun silmiisi, rakas isä!» sanoi Pikku Dorrit, jonka sydän oli pakahtumaisillaan, »en mistään hinnasta, vaikka maailma lupaisi minulle mitä hyvänsä».
Fanny nyyhkytti ja alkoi itkeä puoliksi vihoissaan puoliksi katuvana ja sanoi — kuten tämä nuori neiti aina teki häilyessään hyvän ja pahan välillä, ollessaan äkeissään sekä itselleen että koko maailmalle — että hän tahtoisi kuolla.
Sillä välin Marshalsean isä syleili nuorempaa tytärtään taputellen hänen päätänsä.
»Kas niin, kas niin! Älä sano enää mitään, Amy, älä sano enää mitään, lapseni, koetan unohtaa sen mahdollisimman pian», hysteerisen hilpeästi, »ja — unohdankin aivan kohta. On kyllä totta, rakkaani, että olen aina iloinen tavatessani vanhan eläkkeennauttijani — sellaisenaan, sellaisenaan — ja että — hm — olen suojellut tätä — tätä murtunutta kortta — luulen voivani nimittää häntä siksi, sanomatta mitään sopimatonta — ja osoittanut hänelle ystävällisyyttä, mikäli olosuhteeni ovat sallineet. Se on kyllä totta, että näin on asian laita, lapseni. Mutta samalla, näin tehdessäni säilytän, jos tuota — jos voin käyttää sitä sanaa — itsetuntoni. Luvallisen itsetuntoni. Ja muutamat asiat ovat», hän vaikeni nyyhkyttäen, »soveltumattomia siihen ja loukkaavat sitä — loukkaavat sitä syvästi. Ei minua loukannut se, että näin kiltin Amyni osoittavan huomaavaisuutta ja — hm — alentuvaisuutta vanhalle eläkkeennauttijalleni. Olen loukkautunut — puhuakseni selvään, jotta voimme lopettaa tämän kiusallisen puheenaineen olen loukkautunut nähdessäni lapseni, oman lapseni, oman tyttäreni tulevan tänne vankilaan julkiselta kadulta — hymyillen! hymyillen!— käsipuolesta taluttaen — voi hyvä Jumala — tätä vaivaistalopukuun puettua ukkoa!»
Viittauksen kuosittomaan takkiin huohotti tämä onneton herrasmies kuuluville miltei kuiskaten ja kohottaen nyrkkiin puserretun nenäliinan ilmaan. Hänen kiihtyneet tunteensa olisivat kenties saaneet kiusallisemmankin ilmaisun, ellei ovelle olisi koputettu — se oli tapahtunut jo kahdesti; Fanny, joka yhä toivotti itsellensä kuolemaa ja meni niinkin pitkälle, että olisi suonut olevansa haudattukin, huusi: »Sisään!»
»Ah, nuori John!» sanoi isä muuttuneella ja levollisemmalla äänellä.
»Mikäs on, nuori John?»
»Kirje teille, sir; se jätettiin porttihuoneeseen terveisten kera, ja kun satuin olemaan siellä, sir, niin päätin tuoda sen tänne.» Säälittävä näky: Pikku Dorrit isänsä jalkojen juuressa, kasvot poispäin käännettyinä, veti häiritsevästi puhujan huomion puoleensa.