»Mutta jos joskus kävisi näin, niin kertokaa siitä minulle, rakas lapseni. Kertokaa minulle totuus, osoittakaa minulle kiintymyksenne esine, ja minä koetan, kaiken sen ystävyyden ja kunnioituksen tähden, jota tunnen teitä kohtaan, rakas Pikku Dorrit, hartaalla innolla panna parastani tehdäkseni teille pysyvän palveluksen.»
»Oi kiitos, kiitos! Mutta ei, ei, ei!» Hän sanoi tämän, katsoen Clennamiin työn kuluttamat kädet ristissä ja yhtä alistuneesti kuin edelliselläkin kerralla.
»En kärtä teiltä nyt mitään tunnustusta. Pyydän vain, että empimättä aina luotatte minuun.»
»Muutahan en voi tehdä, kun te aina olette niin hyvä minulle!»
»Siis tahdotte täydellisesti luottaa minuun? Ettekä salaa minulta mitään salaista murhetta tai levottomuutta?»
»En, mikäli mahdollista.»
»Eikä teillä nyt ole mitään sellaista?»
Amy pudisti päätänsä, mutta oli hyvin kalpea.
»Kun tänä iltana menen levolle ja ajatukseni palaavat — kuten ne aina tekevät joka ilta, vaikken olisikaan tavannut teitä — tähän surulliseen paikkaan, niin saanko uskoa, ettei Pikku Dorritin mieltä paina muut surut ja huolet kuin ne, jotka koskevat tätä huonetta ja sen tavallisia asukkaita?»
Amy näytti tarttuvan näihin sanoihin — senkin Clennam muisti paljoa myöhemmin — ja vastasi iloisemmin: »Kyllä, mr Clennam, kyllä saatte.»