»Oliko prinsessalla salaisuus?» kysyi Clennam hiukan ihmeissään. »Mikä prinsessa se oli, Maggy?»
»Jestas sentään! Kuinka voitte noin piinata kymmenvuotiasta raukkaa», valitti Maggy, »ja panna hänet noin lujille? Kuka on sanonut, että prinsessalla oli salaisuus? En minä vain.»
»Pyydän anteeksi. Luulin kuulleeni niin.»
»En ole sanonut. Kuinka olisin voinut sanoa niin, kun juuri prinsessa tahtoi päästä salaisuuden perille? Pienellä vaimolla oli salaisuus ja hän kehräsi aina rukillaan. Ja prinsessa kysyi häneltä: 'Miksi pidät sitä siellä?' Vaimo vastasi. 'En minä pidä.' Mutta toinen väitti: 'Kyllä sinä pidät.' Ja he menivät molemmat kaapille, ja siellä se oli. Ja hän ei tahtonut mennä sairaalaan ja niin hän kuoli. Te osaatte sen, pikku äiti, kertokaa se hänelle. Siellä se oli oikea salaisuus, oli niinkin!» huusi Maggy, syleillen polviaan.
Arthur katsoi Pikku Dorritiin saadakseen apua tämän ymmärtämiseen ja hämmästyi nähdessään hänen ujostelevan ja punastuvan. Mutta kun Amy selitti, että se vain oli satu, jonka hän eräänä päivänä oli keksinyt kertoakseen Maggylle ja jota hän ei mitenkään kehtaisi toistaa kellekään muulle, vaikka muistaisikin sen, raukesi se asia siihen.
Sitte palasi Clennam omaan asiaansa pyytäen ensiksi Pikku Dorritia useammin tapaamaan häntä ja muistamaan, ettei voinut olla toista ihmistä, joka hartaammin seuraisi hänen vaiheitaan ja vilpittömämmin koettaisi edistää hänen parastaan kuin hän. Kun Pikku Dorrit lämpimästi vastasi tietävänsä sen eikä milloinkaan unohtavansa sitä, kosketti hän toista ja arempaa asiaa — hänen mielessään herännyttä arvelua ja epäluuloa.
»Pikku Dorrit», sanoi hän tarttuen taas tämän käteen ja puhuen entistä hiljemmin, niin ettei Maggykaan voinut kuulla sitä pienessä huoneessa, »vielä muutama sana. Olen niin halunnut sanoa sen teille, olen koettanut saada tilaisuutta siihen. Älkää vihastuko minulle, joka iän puolesta voisin olla isänne tai setänne. Ajatelkaa minua aina vanhana miehenä. Tiedän, että teidän koko rakkautenne keskittyy tähän huoneeseen ja ettei mikään maailmassa voisi houkutella teitä jättämään velvollisuuksianne täällä. Jos en tietäisi tätä varmasti, olisin jo aikoja sitten pyytänyt teiltä ja myöskin isältänne lupaa saada hankkia teille sopivamman kodin. Mutta teissä voisi — en sano nyt, vaikka sekin voisi olla mahdollista — teissä voisi joskus herätä johonkuhun toiseen kiintymys, joka ei olisi ristiriidassa perherakkautenne kanssa.»
Pikku Dorrit oli hyvin, hyvin kalpea ja pudisti vaiti ollen päätänsä.
»Saattaahan niin tapahtua, rakas Pikku Dorrit.»
»Ei. Ei. Ei.» Hän pudisti päätänsä joka kerta toistuessaan tätä sanaa, kasvoilla hiljaisen toivottomuuden ilme, jonka Clennam muisti kauan sen jälkeen. Tuli aika, jolloin hän muisti sen hyvin, kauan sen jälkeen, näiden vankilanmuurien sisäpuolella, tässä samassa huoneessa.