Hänen pienellä pöydällään oli pari kolme kirjaa, hänen nenäliinansa, äsken riisutut terässankaiset silmälasit ja vanhanaikainen kaksi- ja paksukuorinen kultakello. Tähän esineeseen pysähtyivät hänen poikansa ja hänen omat silmänsä nyt yhtaikaa.
»Huomaan, että isän kuoleman jälkeen sinulle lähettämäni paketti on tullut perille, äiti.»
»Niin tuli.»
»En milloinkaan nähnyt isäni olevan niin huolissaan mistään asiasta kuin siitä, että hänen kellonsa lähetettäisiin suoraa päätä sinulle.»
»Pidän sitä tässä muistona isästäsi.»
»Hän ilmaisi tämän toivomuksen vasta viimeisinä hetkinään, jolloin hän kykeni vain laskemaan kätensä sen päälle ja sanomaan epäselvästi: 'Äitisi.' Hetkistä aikaisemmin olin luullut hänen hourivan, kuten hän oli tehnyt tuntimäärin sitä ennen — en luule hänen tunteneen mitään kipua lyhyen sairautensa aikana — kun näin hänen kääntyvän vuoteessaan ja koettavan avata kelloa.»
»Eikö isäsi sitten houraillutkaan koettaessaan avata sitä?»
»Ei. Hän oli aivan selvä silloin.»
Mrs Clennam pudisti päätänsä; muttei käynyt selville tekikö hän niin pudistaakseen kuolleen muiston mielestään vai vastustaakseen poikansa mielijohdetta.
»Isän kuoltua avasin sen itse otaksuen sieltä löytyvän joitakin muistiinpanoja, joista en tiennyt. Tuskin tarvinnen mainita sinulle, äiti, etten löytänyt sieltä muuta kuin vanhan helmikoristeisen silkkipaperin; sen sinä (epäilemättä) näit olevan paikallaan kuorien välissä, josta löysin sen ja johon sen myös jätin.»