Mrs Merdlen valitus
Alistuen välttämättömään kohtaloonsa, suhtautuen »tuohon Migglesin joukkioon» niin hyvin kuin taisi, taipuen omaa elämänkatsomustaan vastaan tehdyn hyökkäyksen edessä, jonka mrs Gowan oli keskustelussa Arthurin kanssa arvannut tulevaksi, päätti hän lopulta kauniisti suostua poikansa avioliittoon. Tämän päätöksen syntymiseen ja onnelliseen kehittymiseen vaikutti paitsi hänen äidillisiä tunteitansa luultavasti myöskin kolme valtioviisasta näkökohtaa.
Ensimmäinen oli kenties se, ettei hänen poikansa ollut milloinkaan osoittanut vähintäkään aikomusta pyytää hänen suostumustaan eikä näyttänyt epäilevän voivansa tulla toimeen ilmankin sitä; toinen, että kiitollisen isänmaan (ja erään Barnaclen) hänelle suoma eläke vapautuisi pojan pienistä hyökkäyksistä nyt, kun Henry naisi hyvin varakkaan miehen ainoan, rakastetun lapsen; kolmas, että appi-isä tietysti kohta vihkimisen jälkeen maksaisi Henryn velat. Kun vielä näihin kolmeen viisaaseen pykälään lisäämme sen tosiasian, että mrs Gowan antoi suostumuksensa samana hetkenä, jolloin hän sai kuulla mr Meaglesin antaneen omansa, ja että mr Meaglesin vastahakoisuus avioliiton suhteen oli koko ajan ollut ainoana esteenä, on varsin luultavaa, että erityistä virkaa vailla olleen virkamiehen leski askarrutti älykästä päätänsä tällaisilla mietteillä.
Sukulaistensa ja tuttaviensa keskuudessa ylläpiti hän kuitenkin omaa yksilöllistä arvoansa ja Barnaclen sukuarvoa ahkerasti uskottelemalla kaikille, että avioliitto oli kerrassaan epäedullinen, että hän kovin suri sitä, että Henry oli joutunut jonkinlaisen lumouksen valtaan ja että hän, mrs Gowan, oli kauan pannut vastaan, mutta »minkäpäs äiti voi tällaisessa tapauksessa», ja muuta sellaista! Hän oli jo kutsunut Arthur Clennamin, Meagles-perheen ystävän, tämän tarinan todistajaksi ja täydensi nyt sotajuonensa koettamalla vaikuttaa itse perheeseen samaa tarkoitusta silmälläpitäen. Ottaessaan ensimmäisen kerran vastaan mr Meaglesin hän näytteli lohdutonta äitiä, joka kuitenkin vastustamattoman painostuksen edessä kauniisti taipui. Äärimmäisen kohteliaasti ja sulavasti hän uskotteli vieraalleen, että hän — ei mr Meagles — oli pannut vastaan ja lopulta taipunut ja että uhraus oli hänen puolellaan — ei mr Meaglesin. Saman tempun yhtä kohteliaan ovelasti teki hän mrs Meaglesille, samalla tavoin kuin silmänkääntäjä olisi puijannut kortin tälle viattomalle rouvalle; ja kun hänen poikansa esitti hänelle hänen tulevan miniänsä, sanoi hän, syleillessään tätä: »Rakkaani, mitä olette tehnyt Henrylle saadessanne hänet näin lumotuksi!» ja salli samalla muutaman kyynelpisaran kuljettaa pieninä palleroina edellään hänen nenälleen sirotettua ihojauhetta, hienotunteisena mutta liikuttavana todistuksena siitä, kuinka hän sydämessään kärsi, vaikka ulkonaisesti tyynenä kantoi onnettomuuttaan.
Mrs Gowanin ystävien joukossa (hän ylvästeli sekä edustavansa seuraelämää että olevansa läheisissä ja tuttavallisissa suhteissa tähän mahtiin) oli mrs Merdlellä huomattava sija. Tosin Hampton Courtin mustalaiset poikkeuksetta nostivat nokkansa pystyyn mr Merdlestä puhuttaissa, koska hän oli nousukas, mutta painoivat sen taas alas, langetessaan kasvoilleen palvoakseen hänen rikkauttaan. Näissä toisiaan tasoittavissa nenäryhdin vaihteluissa he suuresti muistuttivat valtion Mrs Merdlen valitusvaroja, lakia ja piispaa samoin kuin kaikkea muutakin mahtiväkeä.
Annettuaan edellämainitun armollisen suostumuksensa, lähti mrs Gowan mrs Merdlen luo surunvalituskäynnille, s.o. valittamaan omaa suruansa. Tätä varten ajoi hän kaupunkiin yhden hevosen vetämissä vaunuissa, joita tässä Englannin historian vaiheessa epäkunnioittavasti nimitettiin pillerilaatikoiksi. Sen omisti pienessä mittakaavassa toimiva hevosten ja ajoneuvojen vuokraaja, joka vuokrasi niitä päivä- tai tuntikaupalla useimmille Hampton Court Palacen vanhoille ylhäisille naisille, ja itse ajoikin niitä; mutta leirin juhlamenosääntöihin kuului, että koko komeus aina vuokra-ajan kestäessä oli ilman muuta pidettävä vuokranottajan yksityisenä omaisuutena ja ettei vuokraaja saanut tietää ketään muuta sen omistajaksi. Näin verukeviraston Barnaclet, jotka olivat maailman suurimmat vuokraajat ja keinottelijat, aina teeskentelivät olevansa tietämättömiä kaikesta muusta hommasta kuin juuri käsillä olevasta.
Mrs Merdle oli kotona ja istui purppura- ja kultapesässään, ja papukaija katseli häntä läheiseltä tangoltaan, pää kallellaan, ikäänkuin pitäen häntä toisena loistavana, suurempaan lajiin kuuluvana papukaijana. Ja hänen luoksensa tuli mrs Gowan, kädessä vihreä mieliviuhkansa, joka vaimensi poskiruusujen hohdetta.
»Ystäväiseni», sanoi mrs Gowan ja taputti ystävättärensä kädenselkää viuhkallaan, heidän ensin puheltuaan mitättömistä asioista, »te olette ainoa lohdutukseni. Tästä Henryn jutusta, josta olen kertonut teille, tulee nyt tosi. No, mitäs sanotte siihen? Olen ylen utelias tietämään sen, te kun niin erinomaisesti tunnette ja edustatte seuraelämää.»
Mrs Merdle tarkasti povea, jota seuraelämä oli tottunut tarkastamaan, ja huomatessaan tämän mr Merdlen ja Lontoon jalokivikauppiaiden näyteikkunan olevaa kunnossa, vastasi:
»Kun on kysymys miehen avioliitosta, ystäväni, niin vaatii seuraelämä, että hän sen avulla parantaa asemaansa. Seuraelämä vaatii, että hän hyötyy naimiskaupastaan. Seuraelämä vaatii, että hän avioliittonsa kautta saa pystytetyksi itselleen kauniin kodin. Muuten seuraelämä ei käsitä, mitä hänellä on tekemistä avioliiton kanssa. — Vaiti, lintu!»