»Joita Edmundilla varmasti ei ole», keskeytti mrs Merdle erinomaisen suloisesti.
— »ja että hänen lahjansa yhdessä pettymysten kanssa ovat johtaneet hänet tällaiseen tekoon, joka — ah, voi! Te kyllä ymmärrätte, rakas ystävä. Kun nyt Henryn asema on näin erilainen, niin on kysymys siitä, mikä on alhaisin ja vaatimattomin avioliitto, johon minä voin antaa suostumukseni.»
Mrs Merdle oli niin vaipunut katselemaan käsivarsiansa (kauniin muotoiset ne olivat ja kerrassaan sopivat kantamaan rannerenkaita), ettei tullut vastanneeksi vähään aikaan. Hiljaisuus havahdutti hänet viimein, hän risti käsivarret rinnalleen ja katseli vierastaan kasvoihin ihailtavan tyynesti ja sanoi kysyvästi: »Nii-iin? Entä sitten?»
»Ja sitten, ystäväiseni», sanoi mrs Gowan, ei yhtä herttaisesti kuin ennen, »tahtoisin mielelläni kuulla, mitä te siihen sanotte».
Tässä papukaija, joka oli seisonut yhdellä jalalla viime kirkaisustaan saakka, purskahti nauramaan, keikahteli pilkallisesti edestakaisin toiselta jalalta toiselle ja jäi lopuksi taas seisomaan yhdellä jalalla ja odottamaan vastausta, pää niin kallellaan kuin suinkin sai sen väännetyksi.
»Kuuluu tosin karkealta ja voitonhimoiselta, jos kysyy. mitä nuori herra saa vaimonsa kera», sanoi mrs Merdle, »mutta suuri maailma lienee todella hiukan sentapainen, kuten tiedätte, rakkaani».
»Mikäli minä olen saanut selville», vastasi mrs Gowan, »niin luulen, että Henry saa maksetuksi velkansa —»
»Suuret velat?» kysyi mrs Merdle lasinsa läpi.
»Kohtalaiset, luulisin», otaksui toinen. »Ja että isä antaa heille vuotuisesti kolmesataa tai kenties jonkun verran enemmänkin, mikä Italiassa —»
»Oh, menevätkö he Italiaan?» ihmetteli mrs Merdle.