Häiden epäilemättä hauskin hetki Clennamin mielestä oli samalla tuskallisin. Kun mr ja mrs Meagles viimein syleilivät Petiä siinä huoneessa, jossa molemmat muotokuvat riippuivat (ja jossa seura ei oleskellut), ennenkuin saattoivat hänet sen kynnyksen yli, jonka takaa hän ei enää palaisi entisenä Petinä, heidän entisenä ilonaan, ei mikään voinut olla luonnollisempaa ja yksinkertaisempaa kuin nämä kolme ihmistä. Itse Gowankin oli liikutettu, ja mr Meaglesin vetoamiseen: »Oi Gowan, pidä huolta hänestä, pidä huolta hänestä!» hän vastasi vakavasti: »Älkää olko niin murtunut, sir; taivaan nimessä, minä koetan parastani!»
Ja niin, vielä nyyhkyttäen, viimeiset hellät sanat huulillaan, luoden viimeisen luottavan silmäyksen Clennamiin, vaipui Pet istumaan vaunuihin, hänen puolisonsa huiskutti kädellään, ja he lähtivät matkalle Doveria kohden. Ensin kuitenkin ennätti uskollinen mrs Tickit, silkkipuvussaan ja pikimustat kiharat ohimoilla, hyökätä esiin jostakin piilopaikasta ja heittää molemmat kenkänsä vaunujen jälkeen, mikä kohtaus suuresti hämmästytti ikkunoista katselevaa hienoa seuraa.
Koska mainitulla seuralla nyt ei enää ollut täällä mitään velvollisuuksia täytettävänä ja koska päähenkilöillä oli kiireellisiä tehtäviä (sillä heidän oli juuri lähetettävä pari postilaivaa, jotka olivat vaarassa tulla suoraan määräpaikkaansa, kiertelemään meriä lentävän hollantilaisen tavoin sekä järjestettävä monimutkaisia asteita ja pysähdyksiä tärkeille asioille, joita muuten olisi uhannut perikato, ne kun olivat joutua suoritetuiksi), koska heillä ei siis ollut täällä enää mitään tehtävää, lähtivät he tiehensä, kukin omalle haaralleen, ja vakuuttivat ystävällisesti mr ja mrs Meaglesille, että mitä he nyt täällä olivat tehneet, sen he olivat tehneet uhrautuen mr ja mrs Meaglesin hyväksi, mitä samaa he aina vakuuttivat mr John Bullille, kohdellessaan tätä onnetonta olentoa virallisen alentuvaisesti.
Tuskallinen tyhjyys tuntui talossa samoin kuin äidin ja isän ja Clennamin sydämessä. Mr Meagles kutsui avukseen yhden ainoan muiston, joka todella hiukan lohdutti häntä.
»Tuntuu sittekin hauskalta muistella sitä, Arthur», sanoi hän.
»Mennyttä aikaako?» kysyi Clennam.
»Kyllä niin — mutta tarkoitin oikeastaan seuraamme.»
Vieraiden läsnäolo oli tehnyt hänet vieläkin alakuloisemmaksi ja onnettomammaksi, mutta nyt niiden muisteleminen teki hänelle oikein hyvää. »On todella tyydyttävää muistella heitä», toisti hän moneen kertaan sinä iltana. »Sellaista ylhäistä seuraa!»
Edellisen osan loppu.