Olipa hänen kuulemansa mitä hyvänsä ja ansaitsipa se tämän nimen tai jonkun muun, niin se jäi joka tapauksessa Clennamin mieleen. Se juurtui sinne niin, että hän alkoi pelätä Gowanista koituvan itselleen ainaista huolta ja että hän oli hyötynyt varsin vähän tai ei ollenkaan luopuessaan kuvitellun miehen turhista unelmista, tuskasta ja ristiriidoista. Hän huomasi, että hänen rinnassaan yhä riehui taistelu: toisella puolen oli hänen lupauksensa esittää Gowan vain hyvässä valossa mr Meaglesille ja toisella hänen pakolliset huomionsa Gowanista, jotka eivät suinkaan asettaneet tätä hyvään valoon. Eikä hän voinut täysin varata omaa tunnontarkkaa luontoansa niitä epäilyksiä vastaan, että hän mahdollisesti vääristeli ja väritti huomioitansa, ei voinut rauhoittua muistuttamalla itselleen, ettei hän milloinkaan tahallaan pyrkinyt tekemään näitä huomioitaan, vaan olisi mielellään ja helpottuneena välttänyt niitä. Sillä hän ei milloinkaan voinut unohtaa sitä, mitä oli ollut, ja hän tiesi aluksi tunteneensa vastenmielisyyttä Gowania kohtaan pelkästään siitä syystä, että tämä oli tullut hänen tiellensä.
Näiden ajatusten ahdistamana alkoi hän toivoa, että häät olisivat ohi, Gowan nuoren vaimonsa kanssa matkalla ja hän itse jätettynä täyttämään jaloa tehtävää, johon oli sitoutunut. Tämä viimeinen viikko oli todella levotonta aikaa koko talolle. Petin tai Gowanin nähden oli mr Meagles säteilevä, mutta Clennam oli useammin kuin kerran tavannut hänet istumassa vaakakuppien ja rahalapion ääressä näkemättä niitä kyynelsumulta ja usein myös nähnyt hänen katselevan rakastavaisia puutarhassa tai muualla, heidän sitä huomaamattaan, kasvoillaan entinen varjo, jonka Gowan oli luonut niihin. Taloa järjestettäessä suurta tapahtumaa varten joutui moni pieni muisto isän, äidin ja tyttären entisiltä matkoilta siirretyksi sijaltaan ja kulkemaan kädestä käteen; ja toisinaan näiden heidän yhteiselämänsä todistajain keskellä puhkesi Petkin itkemään ja valittamaan. Mrs Meagles, äideistä lempein ja toimeliain, liikkui talossa laulaen ja rohkaisten kaikkia; mutta tuon tuostakin kelpo rouva pakeni varastohuoneeseen ja itki siellä silmänsä punaisiksi, sieltä tullessaan syyttäen siitä hillottua sipulia ja pippuria ja laulaen entistä heleämmin. Mrs Tickit ei löytänyt voidetta haavoittuneelle sydämellensä Buchanin Kotilääkäristä ja kärsi suuresti mielenmasennuksesta ja Minnien lapsuusajan liikuttavista muistoista. Kun viimemainitut saivat hänet valtoihinsa, lähetti hän tavallisesti salaisen sanan yläkertaan, ettei hänen pukunsa nyt sallinut hänen esiintyä seurusteluhuoneessa ja että hän hartaasti pyysi saada nähdä »lapsensa» keittiössä; siellä hän siunasi lapsensa kasvoja ja siunasi lapsensa sydäntä ja syleili lastansa kyynelten ja onnentoivotusten, hakkuulautojen, kaaviloiden ja piirakkataikinain sekamelskassa, osoittaen vanhan palvelijan todellista kaunista hellyyttä.
Mutta kaikki päivät, jotka ovat tullakseen, ne tulevat; hääpäivä oli tullakseen ja se tuli; ja sen mukana tulivat kaikki juhlaan kutsutut Barnacletkin.
Siellä oli mr Tite Barnacle, verukevirastosta, News Streetiltä Grosvenor Squaren luota, mukanaan kallis mrs Tite Barnacle, omaa sukuaan Stiltstalking, jonka syy oli, että vuosineljännekset tuntuivat kovin pitkiltä, sekä kolme kallista miss Tite Barnaclea, varattuina kaksinkertaisilla tieto- ja taitopanoksilla ja valmiina laukeamaan, vaikka purkaus ei tapahtunutkaan niin kirkkaasti sävähtäen ja kovasti paukahtaen kuin olisi odottanut, vaan oli pikemmin tukahtumaisillaan tuleen. Siellä oli Barnacle nuorempi, niinikään verukevirastosta; hän jätti valtakunnan laivanmittauksen, jota hänen otaksuttiin jollakin tavoin suojelevan, oman onnensa nojaan, tämän viraston, totta puhuen, kärsimättä siitä minkäänlaista vauriota. Siellä oli kohtelias nuori Barnacle, joka polveutui suvun vilkkaammasta haarasta, hänkin verukevirastosta; hän lisäsi iloisena ja miellyttävänä juhlan hauskuutta ja suhtautui siihen säkenöivänä tavallaan samoin kuin johonkin »kuinka se ei ole tehtävä»-periaatetta noudattavan kirkollisosaston muodollisuuteen, siihen kuuluvine maksuineen. Siellä oli vielä kolme muuta nuorta Barnaclea, kolmesta muusta virastosta, vastenmielisiä kaikille aisteille ja hirvittävästi mausteen puutteessa; he suhtautuivat häihin samalla tavoin kuin olisivat suhtautuneet Niiliin, vanhaan Roomaan, uuteen laulajaan tai Jerusalemiin.
Mutta siellä oli jalompaakin riistaa. Siellä oli loordi Decimus Tite Barnacle itse, verukevirastohajun, aito asiapaperintuoksun ympäröimänä. Niin, siellä oli loordi Decimus Tite Barnacle, joka oli kohonnut virallisiin yläilmoihin erään tuikean aatteen siivillä: »Herrat loordit, tahdon sitäpaitsi kuitenkin huomauttaa, että tämän vapaan maan ministerin tehtäviin kuuluu rajoittaa ja ehkäistä hyväntekeväisyyttä ja ihmisrakkautta, kahlita yleisön itsetunto ja edistyksenhalu, panna esteitä yritteliäisyydelle, tukahduttaa kansan riippumaton itseluottamus.» Tämä merkitsi toisin sanoen, että suuri valtiomies aina tahtoi »sitäpaitsi» huomauttaa, että laivan luotsin asiana oli vain hoitaa yksityisiä liikeasioitansa maalla, laivaväki kun kyllä lujasti pumppuamalla kykeni ilman häntäkin pitämään alusta veden pinnalla. Tämän ylevän, »kuinka se ei ole tehtävä» taidetta edistävän keksinnön avulla oli loordi Decimus kauan ylläpitänyt Barnacle-perheen loistoa ja kunniaa; ja jos joku tietämätön parlamentin jäsen vain yritti tehdä jotakin esittämällä ehdotuksen kuinka se olisi tehtävä, niin oli tämä ehdotus kuin kuollut ja haudattu, kun loordi Decimus nousi seisaalle ja juhlallisesti, ylvään majesteetillisena, verukeviraston hyväksymishuutojen kaikuessa lausui, että hän tahtoi herroille loordeille sitäpaitsi huomauttaa, että hänen asiansa tämän vapaan maan ministerinä oli rajoittaa ja ehkäistä hyväntekeväisyyttä ja ihmisrakkautta, kahlita yleisön itsetunto ja edistyksenhalu, panna esteitä yritteliäisyydelle, tukahduttaa kansan riippumaton itseluottamus. Tämän ministeriohjelma-koneen keksiminen tiesi valtiollisen ikiliikkujan keksimistä. Se ei milloinkaan kulunut, vaikka se herkeämättä pyöri kaikissa valtion virastoissa.
Ja siellä oli, yhdessä ystävänsä ja sukulaisensa loordi Decimuksen kanssa, myöskin William Barnacle, joka oli tehnyt ikikuuluisan sopimuksen Tudor Stiltstalkingin kanssa ja jolla aina oli varalla oma erityinen menettelyohjeensa, kuinka se ei ole tehtävä; toisinaan hän kuulusteli parlamenttipuhujaa ja johtui tämän vastauksista suoraan siihen, miten se ei olisi tehtävä; hän saattoi sanoa: »Ensiksi pyytäisin teitä, sir, ilmoittamaan eduskunnalle, mitä ennakkotapauksia on olemassa sille toimenpiteelle, jonka aloittamalle ladulle arvoisa herrasmies tahtoo umpimähkään syöstä meidät»; toisinaan pyysi hän arvoisaa herraa esittämään oman käsityksensä tästä ennakkotapauksesta; toisinaan ilmoitti hän arvoisalle herralle aikovansa itse ottaa selvän ennakkotapauksesta, ja useimmiten hän nujersi arvoisan herran siihen paikkaan ilmoittamalla, ettei ennakkotapausta ollut olemassakaan. Mutta ennakkotapaus ja umpimähkään uudelle ladulle syökseminen, siinä se hyvin harjoitettu taisteluvaljakko, jota tämä kyvykäs verukevirkamies joka ottelussa ohjaili. Ei se mitään merkinnyt, että onneton arvoisa herra viidenkolmatta vuoden aikana oli turhaan koettanut syöstä William Barnaclea umpimähkään tälle ladulle — William Barnacle yhä vain vetosi eduskuntaan ja (välillisesti) isänmaahan, tiedustaen, oliko hänet syöstävä siihen. Ei se mitään merkinnyt, että tämän inhoittavan arvoisan herrasmiehen oli, asioiden luonteen ja tapausten kulun tähden, kerrassaan mahdotonta esittää tähän mitään ennakkotapausta — William Barnacle kiitti siitä huolimatta arvoisaa herraa pilkallisista hyvä-huudoista, oli yhtä mieltä hänen kanssansa asian käsittelyn tuloksesta ja intti edelleen, ettei tähän ollut olemassa ennakkotapausta. Olisi kenties saatettu väittää, ettei William Barnaclen viisaus ollut korkeata viisautta; sillä jos niin olisi ollut, ei tätä maata, jota se puijasi, olisi milloinkaan luotukaan, tai jos se kiireessä ja erehdyksestä olisi luotu, olisi se pysynyt sulana järjettömyytenä. Mutta ennakkotapaus ja umpimähkäinen uudelle ladulle syökseminen pelästytti vastaväitteet useimpien kieleltä tipotiehensä.
Vielä oli siellä muuan Barnacle, vilkas ja liikkuva, joka lyhyessä ajassa oli ennättänyt hoitaa kahtakymmentä eri virkaa, pitäen aina paria kolmea yhtaikaa; hän nautti suurta kunnioitusta ja ihailua keksimänsä menettelytavan tähden, jota hän erittäin menestyksellisesti käytti kaikissa Barnaclein virastoissa: kun häneltä parlamentissa kysyttiin yhtä asiaa, vastasi hän aina toiseen. Täten hän oli tehnyt verukevirastolle suuria palveluksia ja hankkinut itsellensä kunnioitetun aseman siellä.
Oli siellä vielä sieltä täältä poimittuja parlamentti-Barnacleja, jotka eivät toistaiseksi olleet saaneet itselleen siepatuksi mitään parempaa palaa ja jotka vielä suorittelivat kokeitaan, jotta nähtäisiin mihin he kelpaisivat. Nämä Barnaclet kyyhöttivät portaissa ja piileksivät käytävissä odotellen äänestysmääräyksiä; he huusivat »kuulkaa!» ja »oh!» hurrasivat ja nalkuttivat suvun päämiesten määräysten mukaan; he kirjoittivat typeriä parlamenttiehdotuksia muiden ihmisten ehdotusten kiusaksi ja jarruttivat vastenmielisiä asioita myöhäiseen yöhön ja myöhäiseen istuntoon, huutaen sitte hurskaan isänmaallisina, että oli liian myöhäistä; ja he matkustivat maaseudulle, minne heidät vain lähetettiin, ja vannoivat, että loordi Decimus oli pelastanut teollisuuden lamaannustilasta ja kaupan vaarallisesta pysähdyksestä ja lisännyt ohrasadon kaksinkertaiseksi ja heinäsadon nelinkertaiseksi ja estänyt suunnattomia kultamääriä siirtymästä valtiopankista. Niinikään jakelivat suvun pomot näitä Barnacleja kuin kortteja pelissä julkisiin kokouksiin ja virallisille päivällisille, joilla he sitten todistivat ylhäisten ja kunnianarvoisien sukulaistensa maalle tekemistä palveluksista ja esiintoivat Barnaclein ansioita kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa. Ja he olivat, samalta taholta tulevia määräyksiä totellen, mukana kaikenlaisissa vaaleissa ja jättivät vähimmästä viittauksesta peräti kohtuuttomilla ehdoilla paikkansa muiden käytettäviksi; he pokkuroivat, imartelivat, keinottelivat ja lahjoivat; he kärsivät kaikenlaisia nöyryytyksiä ja olivat väsymättömiä yhteiskunnan palveluksessa. Eikä verukevirastossa puolen vuosisadan kuluessa ollut ainoatakaan listaa haettavina olevista viroista, valtiovarain loordin virasta alkaen Kiinan konsulin virkaan saakka ja taas ylöspäin Intian kenraalikuvernöörin virkaan, ellei joku tai jokikinen näiden nälkäisten tunkeilevien Barnaclein nimistä ollut mukana hakijoiden luettelossa.
Häissä oli mukana tietysti vain jokunen kustakin Barnaclein luokasta, sillä läsnä ei ollut yhteensä edes neljääkymmentä, ja paljonko se nyt on vähennettynä legiosta! Mutta nämäkin jo muodostivat aimo liudan Twickenhamissa ja täyttivät huvilan. Muuan Barnacle (toisen Barnaclen avustamana) vihki onnellisen parin, ja itse loordi Decimus Tite Barnacle katsoi velvollisuudekseen taluttaa mrs Meaglesin aamiaispöytään.
Juhla ei ollut aivan niin hauska kuin se olisi voinut olla. Mr Meaglesin ylhäinen seura, jota hän piti erinomaisen suuressa kunniassa, painosti häntä niin, ettei hän ollut oma itsensä. Mrs Gowan oli oma itsensä, se eikä suinkaan parantanut mr Meaglesin mielentilaa. Vallitsevana ajatuksena asiasta, vaikkei sitä milloinkaan suoraan sanottu, oli valheellinen olettamus, ettei mr Meagles ollut vastustanut avioliittoa, vaan että vastustus oli tullut suvun suuruuden puolelta ja että sulhasen suku sitten oli tehnyt myönnytyksen ja että perhepiirissä nyt vallitsi rauhoittava yksimielisyys. Sitäpaitsi tunsivat Barnaclet puolestaan, etteivät he vastedes joutuisi mihinkään tekemisiin Meaglesien kanssa tämän suojelutilaisuuden jälkeen, ja Meaglesit tunsivat puolestaan samaa Barnaclein suhteen. Lisäksi Gowan, joka käytti oikeuksiaan perheelleen kaunaa kantavana, toiveissaan pettyneenä miehenä ja joka oli sallinut äitinsä kutsua nämä sukulaiset kokoon toivoen voivansa suututtaa heitä tai jostakin muusta hyväntahtoisesta syystä, heilutteli prameilevasti sivellintään ja köyhyyttään heidän edessään, kertoen heille, että hän toivoi voivansa aikanaan testamentata vaimollensa leipäkannikan ja juustonkappaleen ja pyytäen niitä, joilla oli parempi onni ja jotka saivat siepatuksi itselleen jotakin edullista ja joiden kannatti ostaa maalauksia, hyväntahtoisesti muistamaan köyhää maalaria. Vielä lisäksi loordi Decimus, joka omalla parlamenttijalustallaan oli ihmeellinen ja ihmeteltävä, esiintyi täällä kerrassaan onttona ja tyhjänä: toivottaen morsiamelle ja sulhaselle onnea niin mauttomin sanoin, että hänen uskollisten oppilastensa ja ihailijainsa tukka olisi noussut pystyyn, ja tallustellen itsetyytyväisenä kuin typerä norsu ajatelmien autioissa sokkelokäytävissä, joita hän piti valtateinä ja joista hän ei yrittänytkään päästä selviytymään. Sitäpaitsi tunsi mr Tite Barnacle, että seurassa oli henkilö, joka oli yrittänyt häiritä häntä hänen ainaisessa asennossaan: hänen istuessaan täydessä virka-asussa sir Thomas Lawrencen edessä maalattavana, jos sellainen häiritseminen ensinkään oli mahdollista; jolla välin Barnacle nuorempi harmistuneena kertoi parille tyhjänpäiväiselle nuorelle herrasmiehelle, sukulaisilleen, että »täällä on muuan mies, tiedättekös, joka tuli meidän osastoomme ilman asiakirjoja ja sanoi tahtovansa tietää jotakin, ymmärrättekös; ja kuulkaas, mitähän jos hän nyt täällä puhkeisi kysymään, mikä kyllä voisi tapahtua, ymmärrättehän (sillä eihän tuollaisesta sivistymättömästä yltiöpäästä voi tietää, mitä hän keksii, ymmärrättehän), ja sanoisi tahtovansa tietää jotakin juuri tällä hetkellä, niin se olisi aika metkaa, eikö olisikin?»