Mutta mr Arthurin mielestä talo oli niin autio ja synkkä ja hän oli niin haluton olemaan toista kertaa läsnä äidin leppymättömästi luovuttaessa vihollisensa (joihin kenties hän itsekin kuului) ajalliseen turmioon ja ikuiseen perikatoon, että hän ilmoitti aikovansa ruveta asumaan hotellissa, johon oli jättänyt matkatavaransa. Mr Flintwinch oli tyytyväinen päästessään hänestä, ja hänen äitinsä ei sekautunut taloudellisiin järjestelyihin, oman huoneensa seinien ulkopuolella, kunhan vain oteltiin huomioon hänen säästäväisyysperiaatteensa, joten mr Arthur, aikaansaamatta lisää pahennusta, saattoi panna aikomuksensa täytäntöön. Sovittiin muutamista tunneista päivässä, jotka he, hänen äitinsä, mr Flintwinch ja hän itse, käyttäisivät välttämättömään tilikirjojen ja paperien tarkastamiseen, ja sydän raskaana hän lähti näin myöhään löytämästään kodista.
Entä pikku Dorrit?
Liiketunnit kestivät kymmenestä kuuteen, kahden viikon ajan; lomahetkinä nautti mrs Clennam sairasruokiaan, ostereja ja peltokanaa, kun taas mr Arthur virkistäytyi tekemällä kävelymatkoja. Toisin ajoin pikku Dorrit oli ompelutöissä, toisin ajoin ei; toisinaan ilmestyi hän taloon nöyränä vierailijana, jollaisena hän lienee ollut siellä Arthurin tuloiltanakin. Alussa herännyt uteliaisuus kasvoi mr Clennamissa yhä, kun hän piti silmällä pikku Dorritia, näki hänet tai oli näkemättä ja mietiskeli hänen olemustaan. Entisyyttä koskeva, hellittämätön huoli ja epäilys vei hänet niinkin pitkälle, että hän usein kyseli itseltään, olisiko tämä tyttö mahdollisesti jollakin tavoin yhteydessä sen kanssa. Viimein päätti hän hankkia lisää tietoja pikku Dorritin tarinasta.
KUUDES LUKU
Marshalsean isä
Kolmekymmentä vuotta takaperin oli Southwarkin esikaupungissa, juuri ennen kuin tullaan Saint Georgen kirkolle, etelään johtavan tien vasemmalla puolen Marshalsean vankila. Se oli seisonut siinä jo monta vaotta ja jäi siihen vielä useaksi ajastajaksi; mutta nyt se on hävinnyt, eikä maailma ole tullut sen menettämisestä huonommaksi.
Vankila oli pitkulainen, kasarmimainen rykelmä, jaettu likaisiin, selkä selkää vasten seisoviin taloihin, joten siinä ei ollut mitään perähuoneita; ympärillä oli ahdas, kivetty piha, jota kiersi korkea piikeillä varustettu muuri. Vankila oli kylläkin ahdas ja rajoitettu velkavankien säilytyspaikka, mutta sisälsi vieläkin ahtaamman ja rajoitetumman tyrmän salakuljettajia varten. Valtiokassaa vastaan rikkoneiden samoin kuin myyntivero- ja tullilakien rikkomisesta sakotettujen, jotka eivät kyenneet maksamaan sakkojaan, otaksuttiin istuvan raudoitetun oven takana toisessa vankilassa, joka sisälsi pari lujaa koppia ja pimeän, noin puolitoista kyynärää leveän käytävän; tähän salaperäiseen osastoon päättyi se perin rajoitettu keilarata, jolla Marshalsean vangit pelasivat pois murheensa ja huolensa.
Heidän vain otaksuttiin istuvan siellä, sillä aika oli jo hyvän matkaa sivuuttanut lujat kopit ja pimeän käytävän. Käytännössä oli jouduttu pitämään niitä hiukan liian huonoina, mutta teoriassa ne olivat yhtä hyvät, kuin konsanaan ennen; samoin on nykyään, eräiden koppien laita, jotka eivät ole ensinkään lujat, ja eräiden pimeäin käytävien, jotka ovat pilkkopimeitä. Tästä johtui, että salakuljettajat tavallisesti seurustelivat velkavankien kanssa, jotka ottivat heidät vastaan avoimin sylin, paitsi muutamina lainsäätäminä hetkinä, jolloin joku jostakin virastosta tuli jonkin muodollisuuden täyttämiseksi tarkastamaan jotakin, mistä ei hänellä eikä kellään muullakaan ollut mitään tietoa. Näissä aito brittiläisissä tilaisuuksissa olivat ainakin salakuljettajat vetäytyvinään lujiin koppeihinsa ja pimeään käytäväänsä, sillä välin kun virallinen joku oli toimittavinaan jotakin; todellisuudessa hän lähti tiehensä mitä pikimmin, ehdittyään jättää suorittamatta sen, mitä oli tullut suorittamaan — antaen pienoiskuvan useimpien yleisten asioiden hoidosta perin pienellä, ahtaan pienellä saarellamme.
Aikoja ennen tuota päivää, jolloin aurinko paahtoi Marseillen yllä ja josta tämä kertomus alkaa, oli Marshalsean vankilaan tuotu muuan velkavanki, josta hiukan puhutaan tässä tarinassa.
Hän oli siihen aikaan hyvin rakastettava ja hyvin avuton keski-ikäinen herrasmies, joka heti taas pääsisi vapaaksi. Tietysti hän heti pääsisi vapaaksi, sillä Marshalsean ovi ei milloinkaan sulkeutunut velkavangin jälkeen, joka ei aivan heti taas pääsisi pois. Hän toi mukanaan matkalaukun, jota hän ei arvellut tarvitsevansa purkaa, koska oli täysin varma siitä — kuten kaikki muutkin, sanoi portinvartija — että hän heti taas pääsisi ulos.