Hän oli ujo, arka mies, kaunismuotoinen, vaikka naisellinen; hänellä oli lempeä ääni, kiharat hiukset, epävarmasti liikehtivät kädet (sormuksia sormissa siihen aikaan), jotka alituisesti kohosivat vapiseville huulille hänen vankilassa-oloaikansa alussa. Etupäässä hän oli levoton vaimostaan.
»Luuletteko, sir», kysyi hän portinvartijalta, »että hän olisi hyvin järkytetty, jos tulisi tapaamaan minua portilla huomisaamuna?» Portinvartija ilmoitti kokeneensa, että toiset olivat, toiset eivät. Yleensä eivät olleet. »Mitä laatua hän on, nähkääs, siitä se riippuu», arveli hän mietiskelevästi.
»Hän on hyvin herkkä ja kokematon.»
»Siitä on hänelle haittaa», vastasi portinvartija.
»Hän on niin tottumaton liikkumaan yksin ulkona», sanoi vanki, »etten käsitä, kuinka hän pääsee tänne ensinkään, jos hän tulee jalan».
»Ehkäpä hän ottaa ajurin», ehdotti vartija.
»Niin, ehkä.» Epävarmat sormet kohosivat vapiseville huulille. »Soisin, että hän tekisi niin. Mutta tuskin hän tulee ajatelleeksi sitä.»
»Tai kenties», arvaili vartija, »ottaa hän veljensä tai sisarensa saattamaan itseään». Istuen kuluneella puutuolillaan lausui hän otaksumiaan ja ehdotuksiaan kuin lapselle, jonka heikkoutta hän sääli.
»Hänellä ei ole veljeä eikä sisarta.»
»No, veljentyttären, veljenpojan, serkun, palvelijan, kamarineidon tai vihanneskauppiaan sitten. — Kissa vieköön! Ottakoon jonkun niistä», kivahti portinvartija, eväten jo edeltäpäin kaikkien ehdotustensa hylkäämisen.