Hän avasi oven, jonka takaa ilmestyi kurja, pieni, pahanhajuinen huone ja siinä kaksi käheätä, pöhöttynyttä, punanaamaista miestä istumassa huojuvan pöydän ääressä, pelaten korttia, polttaen piippua ja juoden viinaa.
»Tohtori», sanoi portinvartija, »erään herrasmiehen vaimo tarvitsisi täällä teidän apuanne nyt heti; asia ei siedä hetkenkään viivytystä!»
Tohtorin ystävä oli käheyden, pöhöttyneisyyden, punanaamaisuuden, korttipelin, tupakan, lian ja viinan positiivisella asteella, tohtori taas niiden komparatiivisella asteella — hän oli käheämpi, pöhöttyneempi, punanaamaisempi, enemmän korttipelin, tupakan, lian ja viinan turmelema. Tohtori oli hämmästyttävän kurjasti puettu; hänellä oli yllään repaleinen ja parsittu takki, jollaisia merimiehet käyttävät kovalla säällä; hihat olivat rikki kyynärpäiden kohdalta, ja se oli melkein kokonaan vailla nappeja (hän oli aikoinaan ollut matkustajalaivan kokeneena lääkärinä); lisäksi hänellä oli likaisimmat valkoiset housut mitä ikinä on nähty kuolevaisella ja kangastohvelit, eikä mitään näkyviä liinavaatteita. »Lapsivuodeko?» kysyi hän. »No, kyllä minä tulen!» Näin sanoen otti tohtori kamman uuninreunalta ja suki hiuksensa pystyyn — tämä näkyi olevan hänen tapansa puhdistautua; kaapista, jossa hän säilytti kuppia, teevatia ja hiiliä, veti hän esille kurjan näköisen, ammattitarpeita sisältävän lippaan tai laatikon, painoi leukansa hartioilla riippuvan likaisen viittansa poimuihin, ja niin oli tämä aavemainen lääkäri — variksenpelätti — valmis lähtöön.
Tohtori ja velkavanki riensivät portaita alas ja viimemainitun huoneeseen, jättäen vartijan palaamaan toimeensa. Kaikki vankilan naiset olivat saaneet tiedon uutisesta ja kokoontuneet pihaan. Muutamat olivat jo ottaneet huostaansa molemmat lapset ja olivat juuri viemässä niitä pois; toiset tarjosivat lainaksi pieniä mukavuuksia omista vähistä varoistaan; toiset taas ilmaisivat osanottonsa mitä vuolaimmalla puhetulvalla. Herrat vangit, jotka tunsivat itsensä syrjäytetyiksi, vetäytyivät, ellei tahdo sanoa matelivat, huoneisiinsa, joiden avoimista ikkunoista toiset kohteliaasti tervehtivät tohtoria vihellyksillä tämän kulkiessa ohitse, kun taas toiset, edempänä vankilassa asuvat, vaihtoivat ivallisia huomautuksia yleisestä jännitystilasta.
Oli kuuma kesäpäivä, ja vankilan huoneet huokuivat hellettä korkeiden muurien puristuksessa. Velkavangin ahtaassa huoneessa oli mrs Bangham tarjoutunut kärpästen pyydystäjäksi ja apulaiseksi yleensä; hän oli pesijätär ja asialähetti, ei vanki (oli kyllä kerran ollut sitäkin), mutta oli nyt suosittuna välittäjänä vankilan ja ulkomaailman välillä. Seinät ja katto olivat mustina kärpäsistä. Mrs Bangham, joka oli kekseliäs, löyhytteli toisella kädellä, kaalinlehti viuhkana, sairaalle viileyttä ja viritti toisella kädellä kärpäsille pyydyksiä sekoittamalla etikkaa ja sokeria purkkeihin; sen ohella lausui hän rohkaisevia ja onnea toivottavia, tilaisuuteen sopivia mietelmiä sairaalle.
»Kärpäset kiusaavat teitä, vai kuinka, ystäväiseni?» sanoi mrs Bangham. »Mutta kenties ne myöskin haihduttavat huolianne ja tekevät teille hyvää. Marshalsean kärpäset kasvavat kovin isoiksi tässä hautausmaan, maustekaupan, vaunuvajojen ja teurastamon välissä. Ehkäpä ne ovat lähetetyt meille lohdutukseksi, jos vain ymmärrämme sen. Kuinka nyt voitte, rakkaani? Ette paremmin? Ette, ystäväiseni, sitähän ei voi odottaa; tulette vielä sairaammaksi ennenkuin paranette, ja te tiedätte sen, eikö niin? Kyllä. Se on oikein! Ja ajatelkaas pientä keruubia, joka syntyy täällä lukkojen takana. Eikö se ole kauriista, eikö se ajatus voi ylläpitää teitä vaikeuksissanne? Niin, tällaista ei ole tapahtunut täällä, rakkaani — en todellakaan voi sanoa kuinka pitkään aikaan. Ja te itkette vielä!» puheli mrs Bangham koettaen yhä rohkaista potilasta. »Te, joka teette itsenne kuuluisaksi kerrassaan! Ja vaikka kärpäsetkin tipahtelevat purkkeihin kymmenittäin! Ja kaikki käy niin hyvin! Ja tässähän», jatkoi hän, kun ovi avautui, »tässähän tulee teidän rakas miehenne tohtori Haggagen kanssa! Ja nyt olemme kyllä turvassa, olemme totisesti!»
Tohtorin ulkonainen olemus oli tuskin omiaan valamaan potilaaseen täydellisen turvallisuuden tunnetta, mutta kun hän nyt lausui mielipiteensä: »Asiamme on kyllä niin hyvällä alulla kuin se voi olla, mrs Bangham, ja me suoriudumme tästä kuin leikillä vain», ja kun hän ja mrs Bangham ottivat poloisen avuttoman pariskunnan hoiviinsa, kuten kaikki muutkin olivat tehneet, oli tilanne niin hyvä, ettei paremmasta juuri apua. Pääpiirteenä tohtori Haggagen hoitotavassa tässä tapauksessa oli hänen luja päätöksensä ylläpitää mrs Banghamin rohkeutta ja toimintakykyä! Kuten esimerkiksi:
»Mrs Bangham», sanoi hän ennenkuin oli vielä ollut kahtakymmentä minuuttia paikalla, »menkää ulos ja tuokaa hiukan viinaa; muuten saamme nähdä, ettette jaksa kestää loppuun asti».
»Kiitos, sir. Muttei sitä tarvita minua varten», kielteli mrs Bangham,
»Mrs Bangham», vastasi tohtori, »minä hoidan lääkärinä tätä rouvaa, niin että älkää yrittäkö vastustaa määräyksiäni. Menkää noutamaan hiukan viinaa, muuten lyyhistytte kokoon.»