»Tiedättekö, minä olen ylpeä teistä», sanoi hänen ystävänsä portinvartija eräänä päivänä. »Teistä tulee pian Marshalsean vanhin asukas. Marshalsea ei olisi kaltaisensa ilman teitä ja perhettänne.»
Vartija oli todellakin ylpeä hänestä. Hän puhui tästä miehestä ylistävin sanoin vastatulleille, silloin kun hän ei ollut itse kuulemassa. »Huomasitte kai hänet», saattoi hän kysyä, »joka äsken juuri tuli ulos rakennuksesta?»
Vastatullut vastasi luultavasti myöntäen.
»Hän jos kukaan on syntynyt herrasmieheksi. On saanut äärettömän kalliin kasvatuksen. Kävi kerran vankilanjohtajan talossa koettelemassa uutta pianoa siellä. Soitti sitä ymmärtääkseni kuin kone vain —kauniisti! Entä kieliä — hän puhuu mitä kieltä hyvänsä. Meillä on hänen aikanaan täällä ollut ranskalainen, ja minun käsitykseni mukaan osasi herrasmiehemme enemmän ranskaa kuin hän. Meillä on täällä hänen aikanaan ollut italialainenkin, ja puolessa minuutissa tukki hän italialaiselta suun. En tahdo väittää, ettette tapaisi arvohenkilöitä muissakin vankiloissa, mutta jos haluatte nähdä mainitsemissani suhteissa etevimmän, niin teidän täytyy tulla Marshalseaan.»
Kun hänen nuorin lapsensa oli kahdeksanvuotias, matkusti hänen vaimonsa maalle tervehtimään köyhää ystävää, entistä imettäjäänsä, ja kuoli siellä; hän oli jo kauan sairastanut ja riutunut, perittyä heikkouttaan vain, ei siksi että olisi kärsinyt oudosta asuinpaikastaan enempää kuin miehensäkään. Tämä sulkeutui pariksi viikoksi huoneeseensa sen jälkeen, ja eräs asianajajakirjuri, jonka vararikko-oikeus oli tuominnut, kirjoitti hänelle surunvalitus-adressin; se oli vuokrasopimuksen näköinen, ja kaikki vangit allekirjoittivat sen. Kun hän taas ilmestyi muiden joukkoon, oli hän harmaampi (hän oli alkanut aikaisin harmeta); ja portinvartija huomasi, että hänen kätensä usein taas kohosivat vapiseville huulille samalla tavoin kuin hänen ensin tullessaan vankilaan. Mutta hän tointui haikeasta surustaan parissa kuukaudessa; ja sillä välin lapset leikkivät säännöllisesti pihassa kuten ennenkin, mutta mustiin puettuina.
Sitten alkoi mrs Bangham, joka kauan oli ollut suosittu välittäjä vankilan ja ulkomaailman välillä, käydä heikoksi; yhä useammin tavattiin hän kadulle nukahtaneena, korissa olevat ostokset tärveltyinä, ja asiakkaat saivat liian vähän rahaa takaisin. Velkavangin poika astui nyt mrs Banghamin sijalle ja toimitteli asioita taitavasti; hän oli pian yhtä selvillä kaduista ja kujista kuin vankilan sokkeloista.
Aika kului ja vartijakin alkoi heikontua. Hänen vartalonsa pöhöttyi; sääret kävivät voimattomiksi ja häntä ahdisti. Kulunut puutuoli kävi hänelle »ylivoimaiseksi», valitti hän. Hän istui nyt pieluksella varustetussa nojatuolissa ja huohotti toisinaan niin, ettei kyennyt lukitsemaan ovea. Usein kun hänellä oli tällaisia kohtauksia, teki velkavanki sen hänen puolestansa.
»Te ja minä», sanoi portinvartija eräänä lumisena talvi-iltana, kun portinvartijanhuone, jossa paloi kirkas takkavalkea, oli jotenkin täynnä väkeä, »olemme vankilan vanhimmat asukkaat. Olen itse ollut täällä vain seitsemän vuotta kauemmin kuin te. En jää tänne enää pitkäksi aikaa. Kun lähden portiltani ainiaaksi, tulee teistä Marshalsean isä.»
Portinvartija astui ulos tämän elämän portista seuraavana päivänä. Hänen sanojaan muisteltiin ja toisteltiin, ja perimätieto kertoi sukupolvelta sukupolvelle — Marshalseassa sukupolvi laskettiin noin kolme kuukautta käsittäväksi — että vanha, nukkavieru, lempeäkäytöksinen ja valkotukkainen velkavanki oli Marshalsean isä.
Ja hän alkoi olla ylpeä arvonimestään. Jos joku petkuttaja olisi noussut vaatimaan sitä itselleen, olisi hän vuodattanut suuttumuksen kyyneleitä, koska häneltä yritettäisiin riistää hänen oikeutensa. Hänessä alkoi ilmetä halu suurentaa vankilavuosiensa lukumäärää; tiedettiin yleisesti, että hänen laskuistaan oli vähennettävä muutamia vuosia; velkavankien vaihtelevat sukupolvet syyttivät häntä turhamaisuudesta.