He olivat jo jonkun matkan päässä toisistaan astuen kukin omaa tietänsä, kun rappari huusi: »Kuulkaas, sir!» ja tuli takaisin.
»Tämä ei ole paljon», sanoi mies ja pisti pienen kasan puolen pennyn kolikoita hänen käteensä, »mutta se annetaan hyvästä sydämestä».
Marshalsean isälle ei ollut vielä milloinkaan tarjottu veroa kuparissa. Hänen lapsilleen kyllä usein, ja isän täydellä suostumuksella olivat rahat menneet yhteiseen kukkaroon ja niillä oli ostettu ruokaa, jota hän oli syönyt, ja juomaa, jota hän oli juonut, mutta kalkin tahrimaan molskiin puettu työmies tarjoamassa puolen pennyn kolikoita hänelle kädestä käteen, se oli sentään uutta.
»Kuinka kehtaatte!» sanoi hän miehelle ja purskahti heikkoudessaan itkuun.
Rappari käänsi hänet muuriin päin, jottei hänen kasvojaan nähtäisi; tämä teko oli niin hienotunteinen ja mies niin perin katuvainen ja pyysi niin vilpittömästi anteeksi, että toisen täytyi antaa hänelle tunnustus: »Tiedän, että tarkoituksenne oli hyvä. Älkää sanoko muuta.»
»Jumala siunatkoon teitä, sir, se oli todella hyvä», vakuutti rappari innokkaasti. »Luulenpa, että tahtoisin tehdä enemmän hyväksenne kuin nuo muut.»
»Mitä sitte tahtoisitte tehdä?» kysyi toinen.
»Tulisin takaisin katsomaan teitä päästyäni täältä.»
»Antakaa minulle rahat taas», pyysi toinen innokkaasti, »minä säilytän enkä milloinkaan käytä niitä. Kiitos teille niistä, tuhannet kiitokset! Tapaammeko vielä toisemme?»
»Jos elän vielä viikon, niin tapaamme.»