He puristivat toistensa kättä ja erosivat. Vankilan asukkaat, kokoontuneina sinä iltana erääseen huoneeseen juomakesteihin, ihmettelivät, mitä oli tapahtunut heidän isälleen, hän kun käveli myöhään illalla hämärässä pihassa ja näytti kovin alakuloiselta.
SEITSEMÄS LUKU
Marshalsean lapsi
Lapsi, jonka ensimmäiseen hengenvetoon oli sekautunut tohtori Haggagen viinanhöyryä, kulki perintönä vankipolvelta toiselle samoin kuin perimätieto heidän yhteisestä isästään. Olemassaolonsa alkuaikoina hän todella kirjaimellisesti ja kouraantuntuvasti kulki perintönä vankien keskuudessa, sillä kultakin uudelta vankilayhteiskunnan jäseneltä vaadittiin miltei sisäänpääsyehtona, että hän hoitaisi vankilassa syntynyttä pienokaista.
»Oikeastaan», huomautti portinvartija, kun lasta ensimmäisen kerran näytettiin hänelle, »oikeastaan minun pitäisi saada tulla hänen kummikseen».
Isä mietti epävarmana asiaa hetkisen ja sanoi sitten: »Ehkäpä ette olisi vastahakoinen todella rupeamaan hänen kummiksensa?»
»En toki! En minä ole», vastasi portinvartija, »ellette itse ole vastahakoinen pyytämään minua siksi».
Näin tapahtui, että pienokainen ristittiin eräänä sunnuntai-iltapäivänä, kun portinvartija oli vuorollaan vapaa toimestaan, ja että tämä astui kastemaljalle P. Yrjön kirkossa, lupasi, kieltäytyi ja vannoi lapsen puolesta kuin hyvä kristitty ainakin, kuten hän sieltä palattuaan kertoi.
Tämä antoi hänelle uuden omistusoikeuden lapseen, paitsi ja yläpuolella entistä virallista. Kun pienokainen alkoi kävellä ja puhua, tuli se hänelle rakkaaksi; hän osti pienen nojatuolin ja asetti sen uunin edessä olevan korkean ristikon viereen portinvartijan huoneessa. Hän piti mielellään lasta luonaan ollessaan virantoimituksessa ja houkutteli hänet halvoilla leikkikaluilla juttelemaan kanssansa. Lapsi puolestaan kiintyi pian vartijaan, niin että tulla ryömi vapaaehtoisesti hänen tupansa portaita ylös minä päivänhetkenä hyvänsä. Kun hän nukahti tuoliinsa korkean uuninristikon vieressä, peitti vartija hänet nenäliinallaan; ja kun hän istui siinä pukien ja riisuen nukkeansa — joka pian muuttui erilaiseksi kuin portin toisella puolen olevat nuket ja alkoi hirvittävästi muistuttaa mrs Banghamia — katseli vartija häntä erinomaisen lempeästi. Vangit, jotka näkivät kaiken tämän, arvelivat, että portinvartija, joka oli naimaton, oli oikeastaan luotu perheenisäksi. Mutta tämä kiitti ja vastasi: »En ole, tyydyn täydellisesti katselemaan muiden lapsia täällä.»
Vaikeata olisi ollut vastata kysymykseen, minä varhaisen elämänsä jaksona tämä pieni olento alkoi käsittää, etteivät kaikki ihmiset eläneet näin, teljettyinä korkeiden piikkiharjaisten muurien ympäröimiin ahtaisiin pihoihin. Mutta hän oli todella hyvin, hyvin pieni tehdessään sen huomion, että hänen isänsä käsi aina irtautui hänen omastaan portilla, joka avattiin isolla avaimella, ja että vaikka hänen kepeät jalkansa olivat vapaat kulkemaan siitä, ei isä milloinkaan saanut astua tämän rajan yli. Säälivä ja surkutteleva katse, jolla hän katseli isäänsä jo aivan pienenä, oli kenties seuraus tästä huomiosta.