Tällaisena liikkui tämä Marshalsean lapsi ja Marshalsean isän tytär täällä kahdeksan ensimmäistä ikävuottansa, katsellen kaikkea säälivin ja surkuttelevin silmin — isän varalle niissä vielä oli jonkinlainen suojeleva ilme — istui ystävänsä portinvartijan luona hänen huoneessaan, oleskeli isänsä huoneessa tai käveli vankilan pihassa. Säälien ja surkutellen hän katseli itsepäistä, oikullista sisartansa, laiskaa veljeänsä, korkeita, autioita muureja, niiden sisäpuolelle teljettyä, kuihtunutta joukkoa, vankilan lasten leikkiä, kun he huusivat ja juoksivat, leikkien piilosilla ja pitäen sisäportin rautatankoja »kotina».
Kaihoisana ja miettivänä hän istui kesäpäivinä porttihuoneessa korkean ristikon vieressä katsellen taivaalle ristikkoikkunan läpi, kunnes hänen ja ystävän väliin ilmestyi valoristikko, kun hän käänsi silmänsä pois ikkunasta; näin hän näki ystävänsäkin ristikon läpi.
»Ajattelet kai peltoja ja niittyjä», kysyi vartija kerran, katseltuaan häntä, »eikö niin?»
»Missä ne ovat?» kysyi lapsi.
»Ne, ne ovat — tuolla, rakkaani», vastasi portinvartija heilauttaen epämääräisesti avaintaan. »Juuri tuollapäin ne ovat.»
»Avataanko niitäkin ja lukitaan? Ovatko nekin suljetut?»
Vartija oli ymmällä. »Hm!» vastasi hän. »Eivät yleensä.»
»Ovatko ne hyvin kauniita, Bob?» Hän nimitti vartijaa Bobiksi tämän erikoisesta pyynnöstä ja neuvosta.
»Ihania. Täynnä kukkia. Siellä on voikukkia ja siellä on satakaunoja, siellä on» — portinvartija epäröi, kun ei ollut selvillä kukkien nimistöstä — »siellä on leijonanhampaita ja kaikenlaisia leikkejä».
»Onko siellä hyvin hauskaa, Bob?»