»Mutta kuulkaas», jatkoi vartija. »Otaksukaamme, että hänellä on esimerkiksi isä tai vaikkapa veli tai puoliso, joka mahdollisesti haluaisi kouraista tuota omaisuutta hänen saatuaan sen — kuinka silloin olisi meneteltävä?»
»Perintö on määrättävä hänelle yksin, eikä heillä ole siihen enempää laillista oikeutta kuin teilläkään», kuului ammatillinen vastaus.
»Malttakaas», keksi vartija vielä. »Otaksukaamme, että hän on helläsydäminen ja että he ahdistavat häntä. Kuinkas teidän lakinne järjestäisi sen asian?»
Mutta terävinkään lakimies, jolta portinvartija kysyi neuvoa, ei kyennyt keksimään kylliksi sitovaa lakipykälää. Niinpä vartija mietti asiaa koko elämänsä ajan ja kuoli sittekään tekemättä jälkisäädöstä.
Mutta tämä tapahtui paljoa myöhemmin, sittenkun hänen kummityttärensä oli täyttänyt kuusitoista. Tämän elämänjakson ensimmäinen puolikas oli vasta juuri päättynyt, kun hänen säälivä ja surkutteleva katseensa näki isän leskenä. Tästä ajasta alkaen hänen kummastelevien silmiensä suojeleva ilme ruumiillistui toiminnaksi, ja Marshalsean lapsen suhde isään sai uuden luonteen.
Aluksi näin pieni lapsi tuskin saattoi tehdä muuta kuin istua hänen luonansa ja katsella häntä, jättäen hupaisamman paikkansa korkean uuninristikon ääressä. Mutta tämäkin jo teki hänet niin tarpeelliseksi isälle, että tämä tottui häneen ja alkoi tuntea kaipaavansa häntä, kun hän ei ollut läsnä. Tämän pienen portin kautta kulkien hän jätti lapsuuden taaksensa ja astui huolten kuormittamaan elämään.
Mitä kaikkea hänen säälivä silmänsä hänen nuorella iällään näki isässä, sisaressa, veljessä, vankilassa, kuinka paljon tai kuinka vähän kurjasta todellisuudesta Jumala salli hänen käsittää, se pysyy moninkertaisen salaperäisyyden verhossa. Siinä on kylliksi, että hän innostui tulemaan joksikin, jota eivät muut olleet, ja olemaan sitten erikoinen ja työteliäs, toisten hyväksi. Innostui? Niin kyllä. Puhuisimmeko vain runoilijan tai papin innoituksesta emmekä sydämen, jota rakkaus ja itsensäuhraamisen halu pakottaa ihanimpaan työhön, ihanimpaan elämäntapaan!
Ilman ainoatakaan maallista ystävää apunaan tai edes näkemässä häntä, lukuunottamatta tuota yhtä omituista, paripuolta toveria, tietämättä mitään tavallisimmistakaan jokapäiväisen elämän tavoista ja sävystä vankilan ulkopuolisen vapaan yhteiskunnan jäsenten keskuudessa; syntyneenä ja kasvaneena yhteiskunnallisessa asemassa, joka oli kiero kieroimpaankin muurien ulkopuoliseen asemaan nähden, juoden lapsuudesta saakka lähteestä, jonka vesi oli omalla erikoisella tavallaan mutaista ja sameaa, jolla oli oma erikoinen epäterveellinen ja luonnoton makunsa, tällaisissa oloissa aloitti Marshalsean lapsi elämänsä naisena.
Mitäpä siitä, mitä kaikkea hänen oli kärsittävä ja kestettävä, ennenkuin hänet huomattiin tarpeelliseksi, vieläpä korvaamattomaksikin; mitäpä kannatti muistella kaikkia erehdyksiä ja masennuksia, leikinlaskua (ei pahasti tarkoitettua mutta silti kipeästi koskevaa) hänen nuoruutensa ja pienen kokonsa kustannuksella, nöyrää oman lapsellisuuden ja heikkouden tuntoa (kun oli kysymyksessä nostaminen ja kantaminen) taikka väsymystä ja toivottomuutta ja monia salaisia kyyneleitä. Se aika tuli kerran, jolloin hänet huomattiin tarpeelliseksi, jopa korvaamattomaksikin. Hän otti vanhimman paikan sisarusjoukossa, vaikkei ollutkaan ensin syntynyt; hän oli rappeutuneen perheen pää ja kantoi omalla sydämellään sen huolia ja häpeää.
Kolmetoistavuotiaana hän osasi lukea ja laskea — se on, osasi sanoin ja numeroin merkitä, mitä heidän välttämättömimmät tarpeensa maksoivat ja kuinka paljon rahaa heiltä puuttui niiden ostamiseen. Hän oli muutamin ottein, joitakuita viikkoja kerrallaan, käynyt iltakoulua vankilan ulkopuolella ja toimittanut sisarensa ja veljensä päiväkouluihin, joissa he jotenkin epäsäännöllisesti kävivät kolme tai neljä vuotta. Kukaan heistä ei voinut saada mitään opetusta kotona; mutta hän ymmärsi sen — paremmin kuin kukaan muu — että niin murtunut mies kuin Marshalsean isä ei kyennyt olemaan omien lastensa isä.