»Vai niin, sinäkö se lapsi oletkin?»
»Niin, rouva.»
»Olen pahoillani, ettei minulla ole sinulle mitään antaa», pahoitteli muotikauppias pudistaen päätänsä.
»Ei se ole sitä, rouva. Tahtoisin oppia ompelemaan.»
»Miksi opettelisit sitä», vastasi muotikauppias, »kun näet, miten minun on käynyt? Ei se ole tuottanut minulle mitään hyvää.»
»Ei mikään — olipa se mitä hyvänsä — näytä tuottaneen hyvää kenellekään tänne tulijalle», vastasi lapsi viattomasti, »mutta tahtoisin sittekin oppia sitä».
»Pelkäänpä, että olet liian heikko sellaiseen», vastusteli muotikauppias.
»En luule olevani heikko, rouva.»
»Ja katsos, sinä olet kovin, kovin pieni», väitti toinen vielä.
»Kyllä, pelkään todellakin olevani kovin pieni», vastasi Marshalsean lapsi ja alkoi itkeä tätä onnetonta vikaansa, joka niin usein oli hänelle haittana. Muotikauppias, joka ei ollut äreä eikä kovasydäminen, vain äskettäin joutunut vararikkotilaan, tuli liikutetuksi, otti hänet hyväntahtoisesti hoiviinsa, huomasi hänet erittäin kärsivälliseksi ja vakavaksi oppilaaksi ja teki hänestä aikaa myöten taitavan ompelijattaren.