Hän jatkoi taas matkaansa, ja Arthur seurasi häntä.
»Veljeni», sanoi ukko ja pysähtyi kynnykselle kääntyen hitaasti ympäri, »on ollut täällä monta vuotta, ja paljon, mitä tapahtuu muurien ulkopuolella, meidänkin, hänen omaistensa, keskuudessa, pidetään häneltä salassa syiden tähden, joista minun ei nyt tarvitse puhua. Olkaa hyvä ja älkää mainitko veljentyttäreni ompelemisesta. Olkaa hyvä ja älkää puhuko muusta kuin sellaisesta, josta meillä puhutaan. Jos pysyttelette meidän rajoissamme, ette voi erehtyä. No niin! Tulkaa katsomaan.»
Arthur seurasi häntä ahtaaseen porttikäytävään; sen päässä kuului kierrettävän avainta, ja vahva ovi avautui sisältäpäin. Sen kautta pääsivät he porttihuoneeseen tai eteiseen, jonka läpi kuljettuaan he tulivat toiselle, ristikolla varustetulle ovelle; tämä avautui vankilaan. Vanha mies kulki koko ajan edellä ja heidän tullessaan virantoimituksessa olevan portinvartijan luo kääntyi ympäri hitaasti, kankeasti, kumaraselkäisenä, ikäänkuin esittääkseen seuralaisensa. Vartija nyökäytti päätänsä, ja seuralainen pääsi sisään tarvitsematta ilmoittaa, ketä hän tuli tapaamaan.
Ilta oli pimeä, ja vankilan pihalyhdyt ja ikkunoista paistavat, monenlaisten vanhojen, vinojen verhojen ja kaihtimien takaa tuikkivat kynttilät eivät kyenneet tekemään sitä valoisammaksi. Muutamia ihmisiä liikkui ulkona, mutta suurin osa vankilan asujamista oli sisällä. Vanhus kääntyi oikealle puolen pihaa, astui sisään kolmannesta tai neljännestä ovesta ja alkoi nousta portaita. »Ne ovat kyllä pimeät, sir, mutta täällä ei ole mitään, mihin voisi kompastua.»
Hän pysähtyi hiukan ennenkuin avasi oven toisessa kerroksessa. Hän oli tuskin kiertänyt lukonkahvaa, kun vieras jo näki Dorritin tyttären ja ymmärsi syyn, miksi hän välttämättä aina tahtoi syödä yksin.
Tyttö oli tuonut kotiin ruuan, joka hänen itse olisi pitänyt syödä, ja lämmitti sitä jo rautapannussa liedellä isälleen, joka puettuna vanhaan harmaaseen takkiin, musta lakki päässä, odotteli illallistaan pöydän ääressä. Hänen eteensä pöydälle oli levitetty puhdas liina ja sille asetettu veitsi, haarukka ja lusikka, suola-astia, pippurirasia, lasi ja tinainen olutkannu. Ei puuttunut sellaisiakaan hienouksia kuin hänen oma erikoinen cayennepippuripullonsa ja hitunen kurkkuja teevadilla.
Tyttö säpsähti, sävähti punaiseksi ja sitten kalpeni. Vierailija pyysi enemmän silmillään kuin vaistomaisella pienellä kädenliikkeellään häntä rauhoittumaan.
»Tapasin tämän herran», selitti setä — »mr Clennam, William, Amyn ystävän poika — tapasin hänet ulkoportilla; hän halusi ohi kulkiessaan käydä tervehdyksellä täällä, mutta oli epätietoinen pääsisikö sisään. Tämä on veljeni William, sir.»
»Toivon», virkkoi Arthur hyvin epävarmana siitä, mitä sanoisi, »että kunnioitukseni tytärtänne kohtaan selittää ja puolustaa haluani tulla esitellyksi teille, sir».
»Mr Clennam», vastasi toinen, nousi seisomaan, otti lakin päästänsä, laski sen kämmenelleen ja piteli sitä valmiina pantavaksi taas päähän, »te suotte minulle kunnian. Olette tervetullut, sir.» Hän kumarsi syvään. »Frederick, tuoli. Tehkää hyvin ja istukaa, mr Clennam.»