»Olen, ensimmäistä kertaa.»
»Olisitte tuskin voinut olla täällä poikavuosienne jälkeen minun tietämättäni. Harvoin sattuu, että kukaan — arvokkaampi — arvokkaampi — saapuu tänne tulematta esitellyksi minulle.»
»Veljelleni on esitetty neljä- jopa viisikymmentäkin päivässä», kertoi
Frederick, ja ylpeyden säde kirkasti heikosti hänen kasvojaan.
»Niin!» vahvisti Marshalsean isä. »Olemme ylittäneetkin tämän määrän. Jonakin kauniina sunnuntai-päivänä poispääsyaikoina saattaa täällä olla kuin hovin vastaanottajaiset — aivan kuin hovin vastaanottajaiset. Amy, rakkaani, olen puolen päivää koettanut muistella sen Camberwellistä kotoisin olevan herrasmiehen nimeä, jonka minulle viime jouluviikolla esitteli miellyttävä hiilikauppias jouduttuaan uudestaan tänne kuudeksi kuukaudeksi.»
»En muista hänen nimeään, isä.»
»Frederick, muistatko sinä hänen nimensä?»
Frederick epäili milloinkaan kuulleensakaan sitä. Kuka hyvänsä käsitti, että Frederick oli viimeinen ihminen maan päällä, jolta saattoi kysyä tällaista valaisevan vastauksen toivossa.
»Tarkoitan», selitti veli, »sitä herrasmiestä, joka suoritti kauniin tekonsa niin hienosti. No! Voi toki! Nimi on kerrassaan hävinnyt muististani. Mr Clennam, koska tulin maininneeksi kauniista ja hienosta teosta, niin kenties tahtoisitte tietää, mikä se oli.»
»Hyvin mielelläni», vakuutti Arthur siirtäen katseensa pois alaspainuvasta sirosta päästä ja kalpeista kasvoista, joita uusi huoli alkoi varjostaa.
»Se oli niin jaloa ja todistaa niin hienoa tunnetta, että katson melkein velvollisuudekseni mainita siitä. Sanoin silloin, että aion aina kertoa siitä sopivissa tilaisuuksissa, välittämättä henkilökohtaisesta arkatuntoisuudesta. Toisinaan — niin — toisinaan — ei ole tarvis peitellä sitä — tiedätte varmaan, mr Clennam, että täällä olleet toisinaan haluavat lahjoittaa jotakin — pienen muistolahjan Marshalsean isälle.»