Eikä sen elähdyttämiseksi näkynyt vilahdustakaan siitä pikku olennosta, joka oli saattanut hänet tänne. Ehkäpä hän hiipi omasta ovestaan ulos ja isän ovesta sisään juuri silloin, kun odottaja oli kääntynyt molemmista poispäin; hän ei nähnyt tytöstä vilahdustakaan. Veljelle taas oli aamu vielä liian aikainen; joka oli nähnyt hänet kerran, oli nähnyt kylliksi tietääksensä, että hän oli laiska nousemaan vaikkapa kuinka likaiselta yövuoteelta tahansa, niin että Arthur Clennam astellessaan edestakaisin ja odotellessaan portin avaamista mietiskeli enemmän tulevaisuuden kuin nykyhetken varalle keinoja jatkaaksensa huomioitaan.
Viimein avautui porttihuoneen ovi, ja vartija, joka suoritti rappusilla aamukampaustaan, oli valmis päästämään hänet ulos. Iloinen vapautuksen tunne sydämessään Clennam meni porttihuoneen läpi ja joutui pienelle ulkopihalle, jossa edellisenä päivänä oli puhutellut veljeä.
Siellä oli jo joukko ihmisiä pyrkimässä sisään; heitä ei ollut vaikea tuntea vankilan epämääräisiksi sananviejiksi, välikäsiksi ja asiantoimittajiksi. Muutamat olivat vetelehtineet sateessa odotellen portin avaamista, toiset, jotka olivat paremmin laskeneet tuloaikansa, saapuivat nyt paikalle ja pääsivät sisään tuoden mukanaan kosteita vaaleanruskeita paperipusseja maustekauppiaalta, leipiä, voikimpaleita, munia, maitoa ja muuta sellaista. Kannattipa todella katsella näitä kurjien kurjia palvelijoita, näitä velkaantuneiden köyhiä, velkaantuneita apulaisia. Ei edes lumppukaupassa saanut nähdä niin kuluneita takkeja ja housuja, niin likaisia hameita ja huiveja, niin kuhmuisia lakkeja ja hattuja, sellaisia saappaita ja kenkiä, sellaisia sateensuojia ja kävelykeppejä. Kaikilla oli yllään vain toisten miesten ja naisten vaatehylkyjä; ne oli kokoonpantu muiden yksilöllisyyden tilkuista ja paikoista, vailla omaa räätälinluomaa luonnetta ja olemusta. He liikkuivatkin kuin eri rotuun kuuluvat. Omalla erikoisella äreällä tavallaan livahtivat he kulman taakse, ikäänkuin ikuisesti olisivat menossa panttilainausliikkeeseen. He yskivätkin kuten ihmiset, jotka ovat tottuneet jäämään unohtuneina seisomaan portaisiin ja vetoisiin käytäviin odottamaan vastausta haalistuneella musteella tuherrettuihin kirjoituksiin, jotka tuottivat vastaanottajilleen suurta päänvaivaa eikä mitään tyydytystä. Kun he katsoivat vieraaseen ohi kulkiessaan, tekivät he sen lainaapyytävin silmin — nälkäisin, terävin, tutkivin, aprikoiden kuinka myöntyväinen asianomainen olisi velkojana ja olisiko hän mahdollisesti taipuvainen antamaan pienen almun. Ammattikerjääminen taivutti heidän kumaraiset hartiansa, tärisytti heidän tutisevia sääriään, napitti, parsi, paikkasi ja kursi heidän vaatteensa, kulutti heidän napinreikänsä, pisti esiin heidän puvustaan likaisina pieninä narunpätkinä ja huokui heidän suustaan alkoholinhajuisina hengähdyksinä.
Clennamin yhä seistessä pihassa menivät nämä ihmiset hänen ohitsensa, ja muudan kääntyi kysymään, voisiko hän palvella häntä jollakin tavoin; silloin hänen mieleensä juolahti, että hän voisi puhutella pikku Dorritia vielä kerran, ennenkuin menisi tiehensä. Tyttö oli ehkä tointunut ensi hämmästyksestään ja saattaisi puhua vapaammin hänen kanssansa. Hän kysyi tältä veljeskunnan jäseneltä (jolla oli kädessään kaksi suolaista silliä sekä leipä ja kainalossaan kiilloitusharja), voisiko jostakin läheltä saada kupillisen kahvia. Epämääräinen antoi rohkaisevia tietoja ja saattoi hänet kivenheiton päähän kadun varrella olevaan kahvilaan.
»Tunnetteko miss Dorritin?» kysyi uusi asiakas.
Epämääräinen tunsi kaksikin miss Dorritia; toinen oli syntynyt vankilassa. — Hänestäkö oli puhe? Vai hänestä? Epämääräinen oli tuntenut hänet jo monta vuotta. Mitä toiseen miss Dorritiin tuli niin asui epämääräinen samassa talossa kuin hän ja hänen setänsä.
Tämä tieto muutti asiakkaan puolivalmiin päätöksen jäädä kahvilaan odottamaan, että epämääräinen ilmoittaisi Dorritin tulleen kadulle. Hän antoi nyt epämääräiselle toimeksi ilmoittaa pikku Dorritille, että hänen isänsä eilisiltainen vieras pyysi saada kunnian puhutella, häntä hänen setänsä asunnossa; samasta lähteestä sai hän tietää talon tarkan osoitteen; setä asui aivan lähellä; maksettuaan epämääräiselle puolikruunusen ja päästettyään hänet menemään, virkistäytyi Clennam kiireesti kahvilassa ja riensi klarinetinsoittajan asunnolle.
Talossa oli niin monta asuntoa, että ovenpieli näytti olevan yhtä täynnä kellonripoja kuin tuomiokirkon urut rekisterinappuloita. Epätietoisena siitä, mikä oli klarinettinappula, seisoi hän aprikoiden asiaa, kun eräästä ikkunasta lensi höyhenkorkki hänen hatulleen. Hän huomasi silloin, että ikkunassa oli kaihdin ja siinä kirjoitus Mr Cripplesin opisto ja toisella rivillä Iltaopetusta; kaihtimen takaa näkyi pieni kalpea poika voileipä toisessa kädessä, höyhenkorkki-maila toisessa. Ikkunaan ylettyi kadulta ja Clennam kurkisti kaihtimen yli, antoi höyhenkorkin takaisin ja kysyi asiaansa.
»Dorrit?» toisti kalpea poikanen (joka oli itse nuori herra Cripples).
»Mr Dorrit? Kolmas kello, yksi soitto.»
Mr Cripplesin oppilaat näyttivät pitäneen katuovea kirjoitusvihkonaan: niin täyteen se oli töhritty lyijykynällä. Usein esiintyvä yhdistelmä »vanha Dorrit» ja »likainen Dick» todisti mr Cripplesin oppilailla olevan henkilökohtaisia tarkoituksia. Clennamilla oli runsaasti aikaa huomioiden tekoon, ennenkuin ovi avautui; ukko parka avasi sen itse.