Kahdesta nurkkaan asetetusta pöydästä muodostui vähitellen hyvänpuoleinen vuode, ja vieras jätettiin Windsor-tuolin, puheenjohtajan istuimen, viinanhöyryjen, sahajauhojen, piipunsavun ja sylkyastiain seuraan lepäämään. Kesti kuitenkin kauan, kauan, kauan ennenkuin lepo lientyi uneksi. Paikan outous, valmistumaton joutuminen sinne, teljettynä olen tunne, muisto yläkerrassa olevasta huoneesta, molemmista veljeksistä ja ennen kaikkea arasta, lapsellisesta olennosta, jonka kasvoilla hän nyt näki monta vuotta kärsityn ravinnon riittämättömyyden, jopa puutteen leiman, kaikki tämä vei häneltä unen ja teki hänen mielensä raskaaksi. Valvoessa pyöri painajaisen tavoin hänen mielessään mietteitä ja kuvitelmia, jotka olivat mitä kummallisimmassa suhteessa vankilaan, mutta kuitenkin koko ajan kiertelivät sitä. Oliko vankilassa ruumisarkkuja varalla niitä varten, jotka mahdollisesti kuolivat siellä; missä ja miten niitä säilytettiin, minnekä vankilassa kuolleet haudattiin, kuinka ne vietiin sieltä pois, mitä muodollisuuksia oli otettava huomioon, jos leppymätön velkoja tahtoi pidättää kuolleen? Mitä vankilasta karkaamiseen tuli, niin mitä mahdollisuuksia siihen oli? Jos vanki pääsi kiipeämään muurille nuoran ja koukun avulla, niin miten pääsi hän alas toiselle puolen — saattoiko hän hypätä jonkun rakennuksen katolle, hiipiä tikapuita alas, livahtaa jostakin ovesta ulos ja hävitä ihmisjoukkoon? Ja mitähän, jos tuli pääsisi irti vankilassa nyt hänen maatessaan siinä!
Nämä tahdottomat mielikuvituksen kirmailut olivat kuitenkin vain kehyksenä hänen edessään olevalle taululle, jossa esiintyi kolme henkilöä. Hänen isänsä, jonka kuva oli profeetallisesti tummunut ja jonka silmissä oli sama luja katse kuin kuolemanhetkelläkin; hänen äitinsä, käsivarsi koholla suojana pojan epäluuloa vastaan; pikku Dorrit käsi nöyryytetyn isänsä käsivarrella, painunut pää poispäin käännettynä.
Mitähän jos äidillä oli vanha, hänelle hyvin tunnettu syy osoittaa ystävällisyyttä tälle köyhälle tytölle! Mitähän jos vanki, joka nyt nukkui rauhallista unta — suokoon taivas hänelle sitä! — suuren tuomiopäivän valjetessa johtaisi onnettomuutensa jäljet hänen äitiinsä! Mitähän jos joku hänen ja isän teko olisi, vaikkapa vain välillisestikin, ollut syynä siihen, että näiden molempien veljesten harmaat päät olivat vaipuneet niin alas!
Hänen mieleensä juolahti äkkiä eräs ajatus. Mitähän jos hänen äitinsä piti tätä pitkää vankeutta täällä ja omaa pitkää vankeuttaan huoneessaan velkana ja sen kuittauksena! »Myönnän olleeni myötävaikuttamassa tämän miehen vankeuteen. Olen saanut kärsiä siitä samalla tavalla. Hän on vanhentunut vankeudessaan, minä omassani. Olen maksanut velkani.»
Kun kaikki muut ajatukset olivat häipyneet hänen mielestään, piti tämä sitä yhä vallassaan. Kun hän nukahti, ilmestyi äiti hänen eteensä rullatuolissaan, torjuen hänet tällä puolustuksella. Kun hän heräsi, kavahtaen syyttä säikähtyneenä pystyyn, soivat nämä sanat hänen korvissaan, aivan kuin äiti olisi hitaasti lausunut ne hänen vuoteensa ääressä herättääkseen hänet: »Hän kuihtuu vankilassaan, minä kuihdun omassani; armoton oikeus on tuominnut, mitä minä vielä olen velkaa?»
YHDEKSÄS LUKU
Pikku äiti
Päivänvalo ei pitänyt kiirettä vankilan muurin yli kiipeämisellä eikä ravintolan ikkunasta kurkistamisella, ja tullessaan olisi se ollut tervetulleempi yksin kuin saderyöppy seuranaan. Mutta päiväntasausmyrskyt puhalsivat nyt merellä, ja puolueeton lounaistuuli ei lennossaan laiminlyönyt ahdasta Marshalseaakaan. Ulvoessaan Pyhän Yrjön kirkon tapuleissa ja kieputellessaan naapuriston savuhattuja teki se pienen mutkan tuhauttaakseen Southwarkin savua vankilaan; savua tunkeutui uuninpiippuihin ja oli tukehduttaa ne muutamat aamunvirkut vankilanasukkaat, jotka silloin jo sytyttelivät takkavalkeitaan.
Arthur Clennamilla ei olisi ollut halua viipyä vuoteessaan, vaikka tämä olisi ollut yksityisemmässäkin ja rauhallisemmassa paikassa ja vaikkeivät häntä olisi häirinneet kaikenlaiset aamuaskareet, kuten lieden puhdistaminen edellisen päivän tulen jäljiltä, tämänpäiväisen tulen sytyttäminen yhteiskunnan kattilan alle; tämän spartalaisen astian täyttäminen vedellä kaivolla, kokoushuoneen lakaisu ja sahajauhoittaminen ja muut sellaiset valmistukset. Hän oli sydämellisen iloinen nähdessään päivän koittavan, vaikka olikin nukkunut vain vähäsen, ja lähti ulos kohta, kun saattoi erottaa esineitä ympäristössään, ja käveli pihassa kaksi pitkää tuntia, ennenkuin portti avattiin.
Muurit olivat niin lähekkäin ja rajut pilvet kiitivät niin nopeasti niiden ylitse, että hän oli tuntevinaan alkavaa meritautia katsellessaan myrskyiselle taivaalle. Sade, jonka tuulenpuuskat painoivat vinoon, vihmoi sitä päärakennuksen sivua, jossa hän oli viettänyt yönsä, mutta jätti kapean, kuivan käytävän sen muurin kupeelle, jossa hän käveli edestakaisin oljenkorsien, rikkojen ja paperien, pumpulta lirisevien likaisten purojen ja edellisen päivän vihannesjätteiden keskellä. Näky oli mahdollisimman kurja.