»Parasta olisi, jos ensiksi saisimme Amyn käsiimme», arveli Tip, jonka mielestä oli luonnollista lykätä kaikki vaikeudet Amyn ratkaistaviksi.
»Kävelisin mieluummin vaikka koko yön — se ei olisi suurikaan asia — kuin hankkisin hänelle lisähuolta.»
»Teidän ei tarvitse tehdä sitä, jos tahdotte maksaa vuoteesta. Jos ette pelkää maksua, niin he kyllä tekevät teille vuoteen ravintolan pöydälle, tässä tapauksessa. Jos tulette mukaan, saatan teidät sinne.»
Heidän kulkiessaan poikki vilkaisi Arthur ylös äsken jättämänsä huoneen ikkunaan, jossa hän vielä näki valoa.
»Kyllä sir», selitti Tip, seuraten hänen katsettaan, »tämä on isäukon ikkuna. Amy istuu vielä jonkun tunnin hänen kanssaan ja lukee hänelle eilistä lehteä tai jotakin sellaista; ja sitte hän tulee sieltä hiipien kuin pieni aave ja häviää äänettömänä.»
»En ymmärrä teitä.»
»Isäukko nukkuu huoneessaan ja Amylla on yösija Portinvartijan luona. Ensimmäinen talo tuolla», selitti Tip osoittaen sisäänkäytävää, jonne sisar oli poikennut. »Ensimmäisessä talossa hänellä on pieni ullakkohuone, josta hän maksaa kaksi kertaa niin paljon kuin hänen tarvitsisi maksaa kaksin verroin paremmasta huoneesta vankilan ulkopuolella. Mutta hän tahtoo, tyttö rukka, pysytellä isäukon läheisyydessä yötä päivää.»
He olivat nyt tulleet ravintolaan, joka oli vankilan yläpäässä ja josta velkavangit juuri olivat lähteneet vietettyään iltaansa kerhossaan. Alakerta, jossa kerhoa pidettiin, oli juuri kysymyksessä oleva ravintola; puheenjohtajan istuin, tinakannut, lasit, piiput, tupakantuhka ja jäsenten jälkeensä jättämä yleinen tuntu ja tuoksu, kaikki oli yhä siinä kunnossa, johon juhlallinen seura oli lähtiessään jättänyt sen.
Tottumaton vierailija vankilan ulkopuolelta otaksui tietysti, että kaikki täällä olivat, vankeja — ravintolanisäntä, tarjoilija, siivoojatar, palvelijapoika ja kaikki. Hän ei päässyt selville siitä, oliko asia niin vai ei, mutta kaikki he näyttivät ränsistyneiltä ja nukkavieruilta. Vastapäisessä huoneessa kauppaa pitävä mies, joka myös otti herrasmiehiä vuokralaisiksi, tuli auttamaan -vuodetta tehtäessä. Hän oli aikoinaan ollut räätäli ja pitänyt omia vaunujakin, kertoi hän. Hän kehui käräjöivänsä velkavankien oikeuksien puolesta ja hänellä oli epämääräisiä ja häälyviä epäluuloja siitä, että vankilanjohtaja pidätti rahoja, joiden olisi pitänyt tulla vangeille. Hän tahtoi uskoa näin ja koetti aina istuttaa vastatulijoihin ja vieraisiin samaa uskoa tähän varjomaiseen vääryyteen; hän ei kuitenkaan kuolemakseenkaan olisi voinut selittää, mitä rahoja hän tarkoitti ja kuinka tällainen epäluulo oli päässyt juurtumaan hänen mieleensä. Tästä huolimatta oli hän aivan varma siitä, että hänen oma osuutensa näistä rahoista oli kolme shillingiä yhdeksän pennyä viikossa ja vankilanjohtaja siis säännöllisesti joka maanantai petkutti häntä, joka myös oli vankilayhteiskunnan jäsen. Hän tuli auttamaan vuoteen teossa nähtävästi sitä varten, ettei menettäisi tilaisuutta puhua asiastaan; kevennettyhän mieltänsä ja ilmoitettuaan (kuten hän arvattavasti aina teki panematta kuitenkaan uhkaustaan toimeen) aikovansa kirjoittaa sanomalehtiin asiasta ja paljastaa vankilanjohtajan petkutukset, alkoi hän keskustella muiden kanssa kaikenlaisista asioista. Seuran puhelun sävystä selvisi, että he kaikki pitivät maksukyvyttömyyttä ihmisen normaalitilana ja velkojen maksamista ajoittain puhkeavana sairautena.
Tässä oudossa ympäristössä ja näiden outojen olentojen liikkuessa hänen edessään katseli Arthur Clennam näitä valmistuksia kuin unessa. Sillä välin näytteli asioihin aikojen kuluessa tuiki perehtynyt Tip juhlallisen tyytyväisenä ravintolan mahdollisuuksia, yhteistä keittiön uunia, joka oli saatu pystyyn vankien kokoamilla varoilla, ja samalla tavoin hankittua vesikattilaa ja muita mukavuuksia, tähdäten ja pyrkien siihen johtopäätökseen, että Marshalsea oli terveyden, hyvinvoinnin ja viisauden tyyssija.