»Kuinka opitte ensin tuntemaan hänet? Lähettikö hän noutamaan teitä täältä?»
»Ei. Hän ei edes tiedä minun asuvan täällä. Meillä, isällä ja minulla, on ystävä — köyhä työmies, mutta ystävistä parhain — ja minä kirjoitin haluavani ompelutyötä ja ilmoitin hänen osoitteensa. Ja hän pani ilmoitukseni muutamiin paikkoihin, joista ei tarvinnut maksaa mitään; näin mrs Clennam sai tiedon minusta ja lähetti noutamaan minut. Portti suljetaan, sir!»
Tyttö oli levoton ja hädissään ja mies niin täynnä myötätuntoa häntä kohtaan ja niin syvästi kiintynyt hänen tarinaansa, joka vähitellen alkoi selvitä hänelle, että hän tuskin saattoi riistäytyä irti. Mutta kellon vaikeneminen ja sitä seuraava hiljaisuus vankilassa varoittivat viipymästä, ja sanottuaan vielä pari kiireistä ystävällistä sanaa jätti hän tytön, joka hiipi takaisin isänsä luo.
Mutta Clennam oli viipynyt, liian kauan. Sisäportti oli kiinni ja porttihuone suljettu. Tarhaan koputettuaan hiukan kädellään, jäi hän seisomaan paikalleen mielessään epämiellyttävä varmuus siitä, että hänen oli vietettävä yönsä vankilassa; silloin kuuli hän rakkaan äänen, joka puhutteli häntä.
»Kiinni, vai mitä?» sanoi ääni. »Ette pääse kotiin ennenkuin huomenna.
— Oh, tekö siinä olettekin, mr Clennam?»
Ääni oli Tipin; ja he seisoivat katsellen toisiaan vankilan pihassa, kun alkoi sataa.
»Olette kiinni nyt», huomautti Tip. »Toisen kerran teidän pitää olla paremmin varuillanne.»
»Mutta tekin olette jäänyt lukkojen taakse», vastasi Arthur
»Niinpä kai!» sanoi Tip ivallisesti. »Siltä näyttää. Mutta en samalla tavalla kuin te. Minä kuulun laitokseen, mutta sisareni on sitä mieltä, ettei sitä milloinkaan saa ilmoittaa isäukolle. Minä puolestani en käsitä syytä siihen.»
»Voisinkohan minä päästä jonnekin suojaan?» kysyi Arthur. »Mitä minun olisi tehtävä?»