Lahja ei ollut suuri, sillä viiniä oli vain tilkkanen jäljellä; mutta signor Cavalletto ponnahti pystyyn ottaen kiitollisena vastaan pullon, nosti sen ylösalaisin huulilleen ja maiskutti suutaan.
»Aseta pullo toisten joukkoon», käski Rigaud.
Pikku mies totteli ja seisoi valmiina antaakseen toiselle tulta tupakkaan; Rigaud näet juuri kierteli sitä savukkeiksi mukana seuranneisiin pieniin nelikulmaisiin paperipaloihin.
»Kas tässä! Saat yhden näistä.»
»Tuhannet kiitokset, hyvä herra!» John Baptist sanoi tämän omalla kielellään ja maanmiestensä vilkkaalla, miellyttävällä tavalla.
Monsieur Rigaud nousi, sytytti savukkeen, pisti loput niistä povitaskuunsa ja oikaisihe pitkäkseen penkille. Cavalletto istui lattialle ja pidellen kiinni kummastakin nilkastaan poltteli rauhallisesti. Sen paikan lähin ympäristö kivilattialla, johon John Baptistin peukalo oli pysähtynyt kartalla, näytti jollakin kiusallisella tavalla vetävän monsieur Rigaudin silmiä puoleensa. Ne vaelsivat niin usein siihen suuntaan, että italialainen ihmetellen seurasi niitä tuon tuostakin.
»Mikä hornan luola tämä onkaan!» huudahti monsieur Rigaud keskeyttäen pitkän äänettömyyden. »Katsohan päivänvaloa! Päivän? Ei, se on viimeviikkoista valoa, kuusi kuukautta, kuusi vuotta vanhaa valoa! Niin velttoa ja kuollutta se on!»
Se valui laimeasti alas nelikulmaista torvea pitkin, joka pimensi porraskäytävässä olevan ikkunan, niin ettei sen läpi näkynyt taivasta — eikä mitään muutakaan.
»Cavalletto», virkkoi monsieur Rigaud siirtäen silmänsä äkkiä torvesta, johon molemmat olivat tahtomattaan luoneet katseensa, »tiedäthän, että minä olen herrasmies?»
»Totta kai, totta kai.»