»Hyvä, toivokaamme, että onnistumme edes hänen suhteensa. Kerroitte eilen itsellänne olevan ystävän.»
Hänen nimensä oli Plornish, kertoi pikku Dorrit.
Entä missä Plornish asui? Hän asui Bleeding Heart Yardissa. Hän oli vain rappari, kertoi pikku Dorrit varoittaakseen Clennamia odottamasta Plornishilta liikaa yhteiskunnalliseen asemaan nähden. Hän asui Bleeding Heart Yardin viimeisessä talossa, ja hänen nimensä oli pienen katuoven yllä.
Arthur pani muistiin osoitteen ja antoi Amylle omansa. Hän oli nyt saanut tehdyksi kaikki, mitä oli aikonut tällä kertaa, ja tahtoi vain erota tytöstä tietäen, että tämä luotti häneen, ja saada häneltä jonkunlaisen lupauksen, että hän säilyttäisi tämän luottamuksensa.
»Siinä on yksi ystävä!» sanoi Arthur kohottaen taskukirjaansa. »Kun nyt saatan teidät takaisin — menettehän takaisin?»
»Menen suoraa päätä kotiin.»
»Kun nyt saatan teidät takaisin», sana koti särähti hänen korvaansa, »niin pyydän teitä vakuuttamaan itsellenne, että teillä on toinenkin ystävä. En tee lupauksia enkä sano muuta.»
»Olette hyvin hyvä minulle, sir. En tarvitsekaan mitään lupauksia.»
He kävelivät takaisin kurjia, likaisia katuja pitkin pienten vaivaisten kauppapuotien ohitse, köyhien korttelissa vilisevien likaisten kaupustelijoiden töykkiessä heitä. Koko matkalla ei tarjoutunut mitään miellyttävää yhdellekään viidestä aistimesta. Tämä ei kuitenkaan Clennamin silmissä ollut mikään arkipäiväinen kävely tavallisessa sateessa, liassa ja melussa, kun hänellä oli rinnallaan tämä pieni, hento, huolellinen olento. Kuinka nuorelta tyttö näytti hänestä ja kuinka vanha hän oli tytön silmissä ja millainen salaisuus he olivat toinen toisellensa nyt, kun heidän kohtalojensa langat alkoivat kiertyä toisiinsa, se ei kuulu tähän. Clennam ajatteli häntä syntyneenä ja kasvaneena näiden näkyjen keskellä, jotka olivat hänelle kyllä tuttuja, mutta joihin hän ei oikeastaan kuulunut ja joiden ohi hän nyt väristen kulki; hän ajatteli tytön pitkäaikaista tuttavuutta elämän varjopuolten kanssa ja hänen viattomuuttansa, hänen pitkäaikaista huolenpitoansa muista ja nuoruuttaan ja lapsellista ulkomuotoaan.
He olivat päässeet High Streetille, jonka varrella vankila oli, kun joku huusi: »Pikku äiti, pikku äiti!» Dorrit pysähtyi katsoen taaksensa ja näki oudon, kiihtyneen olennon juoksevan heitä kohden (yhä huutaen »pikku äiti») ja lankeavan, jolloin hänen ison perunakoppansa sisältö vieri rapakkoon.