Dorrit sanoi, hetken mietittyään, kuulleensa kauan sitten erästä mr Tite Barnaclea mainittavan hyvin mahtavaksi mieheksi. Hän oli asiamies, johtokunnanjäsen tai uskottu mies tai »jotain sellaista». Hän asui Grosvenor Squaressa, luuli hän, tai aivan sen läheisyydessä. Hän oli virkamies — hänellä oli korkea virka verukevirastossa. Amy oli jo lapsena saanut kammottavan käsityksen tämän pelottavan Grosvenor Squaressa tai sen läheisyydessä asuvan mr Tite Barnaclen ja verukeviraston mahtavuudesta, niin että melkein lyyhistyi kokoon mainitessaankin häntä.
»En pahenna asiaa», ajatteli Arthur, »jos käyn mr Tite Barnaclen puheilla».
Tämä ajatus ei tullut hänen mieleensä niin hiljaa, ettei pikku Dorritin tarkka vaisto olisi huomannut sitä. »Ah!» sanoi hän pudistaen päätänsä, kasvoillaan elämänikäinen hiljainen toivottomuus. »Monet ovat joskus luulleet voivansa vapauttaa isäni mutta te ette aavista, kuinka toivotonta se on.»
Hän unohti arkuutensa hetkeksi vilpittömästi varoittaessaan Arthuria vajonneesta hylystä, jonka tämä uneksi voivansa nostaa päivänvaloon, ja katsoi häneen silmin, jotka yhdessä kärsivällisten kasvojen, hennon vartalon, yksinkertaisen puvun ja sateen ja tuulen kanssa eivät suinkaan järkyttäneet Clennamin päätöstä auttaa häntä.
»Vaikka se onnistuisikin», sanoi hän — »eikä se voi nyt onnistua — niin missä isä voisi elää ja millä? Olen usein ajatellut, että jos sellainen muutos tapahtuisi, olisi se kaikkea muuta kuin onneksi hänelle nyt. Ihmiset eivät ajattelisi hänestä mm hyvää vankilan ulkopuolella kuin sen sisäpuolella. Häntä ei kohdeltaisi siellä niin jalomielisesti kuin vankilassa. Eikä hän itse sopisi elämään siellä niin hyvin kuin vankilassa.»
Tätä sanoessaan hän ensi kerran oli kykenemätön estämään kyyneleitä tipahtamasta; ja pienet laihat kädet, joita Clennam oli katsellut niiden ahertaessa työssä, vapisivat puristautuessaan yhteen.
»Hänelle koituisi uusi huoli siitä, että minä ansaitsen hiukan rahaa ja että Fanny ansaitsee hiukan rahaa. Hän on, katsokaas, niin levoton meidän tähtemme, tuntien itsensä avuttomaksi siellä telkien takana. Sellainen hyvä, hyvä isä!»
Clennam antoi pienen tunteenpurkauksen mennä ohi, ennenkuin puhui mitään. Pian se olikin ohi. Amy ei ohut tottunut ajattelemaan itseään eikä vaivaamaan ketään mielenliikutuksillaan. Toinen oli katsellut kaupungin kattoryhmiä ja savupiippuja, joiden välissä savu vyöryi raskaana, mastojen sekasotkua joella ja tapulien sekasotkua joen rannoilla, mikä kaikki sulautui yhteen myrskyisessä usmassa; ja pikku Dorrit oli taas pian yhtä rauhallinen kuin istuessaan neula kädessä mrs Clennamin talossa.
»Olisitteko iloinen, jos saisitte veljenne vapaaksi?»
»Oi, hyvin, hyvin iloinen, sir!»