Verukevirasto oli (mikä on jokaiselle sanomattakin selvää) hallituksen tärkein osasto. Ei minkään laatuista julkista asiaa voitu milloinkaan ratkaista ilman verukeviraston vahvistusta. Sen sormi oli mukana pienintä julkista piirakkaa ja isointa julkista kakkua leivottaessa. Oli yhtä mahdotonta suorittaa yksinkertaisinta laillista tekoa kuin ehkäistä selvintä vääryyttä ilman verukeviraston nimenomaista valtuutusta. Jos uusi räjähdyttämishanke olisi keksitty puoli tuntia ennen tulilangan sytyttämistä, ei kenelläkään olisi ollut oikeutta pelastaa parlamenttia, ennenkuin verukevirasto olisi pitänyt tusinan istuntoja ja saanut kokoon puoli tynnyrillistä pöytäkirjoja, useita säkillisiä julkisia asiakirjoja sekä perhearkistollisen kieliopillisesti virheellistä kirjeenvaihtoa.
Tämä kunniakas laitos oli ollut alusta pitäen mukana, kun valtiomiehille ensiksi selvisi valtion hallitsemisen vaikean taidon ainoa ylevä periaate. Se oli ensimmäisenä alkanut tutkia tätä loistavaa keksintöä ja antanut sen säteilevän vaikutuksen tunkea läpi koko virallisen toimintansa. Olipa mikä asia hyvänsä suoritettava, niin verukevirasto oli aina ennen muita selvillä siitä — kuinka se ei ollut tehtävä.
Tämä hieno käsityskyky ynnä tahdikkuus, jolla se aina kävi asiaan käsiksi, ja nerous, jolla se ajoi sitä, oli kohottanut verukeviraston kaikkien muiden virastojen yläpuolelle; ja yleinen tila oli muodostunut sellaiseksi — kuin se oli.
Totta on, että »kuinka ei ollut tehtävä» oli kaikkien verukevirastoon kuuluvien osastojen ja ammattipolirikkojen tärkeänä tutkimuksen esineenä ja päämääränä. Totta on, että jokainen uusi pääministeri ja jokainen uusi hallitus, joka oli päässyt valtaan kannattamalla jotakin määrättyä, välttämättä aikaansaatavaa parannusta, oli tuskin ryhtynyt toimeensa, kun jo ponnisti kaikki kykynsä osoittaaksensa, kuinka se ei ollut tehtävä. Totta on, että heti kun yleiset vaalit olivat ohi, jokainen tappiolle joutunut mies, joka vaalipaikalla oli kiihkoillut siitä, ettei sitä ollut tehty, ja syytteen uhalla tiedustellut vastapuolueen arvoisan herra ehdokkaan ystäviltä, miksei sitä ollut tehty, ja vaatinut sitä tehtäväksi ja luvannut omasta puolestaan, että se tulisi tehdyksi, alkoi mietiskellä, kuinka sitä ei olisi tehtävä. Totta on, että parlamentin molempien huoneiden neuvottelut koko istuntokauden ajan johdonmukaisesti pyrkivät pitkäpiimäiseen harkintaan, kuinka se ei tulisi tehdyksi. Totta on, että tällaisen istuntokauden alkajaisissa kuninkaallinen puhe todellisuudessa sanoi näin: »Loordit ja herrat, teillä on huomattava työmäärä edessänne ja suvainnette vetäytyä kukin neuvotteluhuoneeseenne keskustelemaan siitä, kuinka se ei tulisi tehdyksi.» Totta on, että kuninkaallinen puhe tällaisen istuntokauden päättäjäisissä todellisuudessa sanoi näin: »Loordit ja herrat, olette monen työkuormaisen kuukauden kuluessa uskollisesti ja isänmaallisesti harkinneet, kuinka ei olisi tehtävä, ja olette päässeet selville siitä; ja toivottaen kaitselmuksen siunausta sadonkorjuulle (luonnolliselle, ei poliittiselle) lasken teidät nyt lomalle.» Kaikki tämä on totta, mutta verukevirasto meni vielä paljon pitemmälle.
Sillä verukevirasto toimi koneellisesti joka päivä pitäen liikkeessä tätä ihmeellistä, kaikkeen pätevää valtionhoidon ratasta, jonka nimeksi sopii Kuinka — ei — ole — tehtävä. Se näet hyökkäsi jokaisen tietämättömän valtionpalvelijan kimppuun, joka oli aikeissa tehdä jotakin tai näytti olevan vähimmässäkin vaarassa joutua jonkun odottamattoman tapahtuman sattuessa tekemään sen, ja pommitti häntä pöytäkirjalla, virkakirjelmällä tai toimintaohjeilla, jotka sammuttivat hänen intonsa. Juuri tämä verukeviraston käyttökelpoisuus oli vähitellen saattanut sen tekemisiin kaiken ja kaikkien kanssa. Mekaanikot, luonnonfilosofit, sotilaat, merimiehet, anomuksentekijät, ihmiset, jotka tahtoivat välttää vääryyttä, ihmiset, jotka tahtoivat korjata vääryyttä, keinottelijat, keinottelijain uhrit, sellaiset, jotka eivät saaneet palkintoa kunnostaan, ja sellaiset, jotka eivät saaneet rangaistusta kunnottomuudestaan, kaikki he erotuksetta työnnettiin verukeviraston vihreän veran alle.
Lukematon joukko ihmisiä hävisi verukevirastoon. He olivat onnettomia, vääryyttä kärsineitä tai sellaisia, jotka olivat tehneet yleishyödyllisiä suunnitelmia (heidän olisi ollut parempi kärsiä vääryyttä heti vain kuin käyttää tätä katkeraa, varmasti onnettomuutta vaikuttavaa englantilaista lääkettä) ja verkkaisen vitkaan ja tuskia tuntien onnellisesti läpäisseet muut virastot; näissä heitä oli kohdeltu säännöksi tulleella tavalla, toisissa haukuttu, toisissa viekkaudella voitettu, toisissa väistetty ja vältetty; ja viimein he olivat joutuneet verukevirastoon eivätkä enää milloinkaan nähneet päivänvaloa. Heitä pohdittiin komiteoissa, sihteerit tekivät heistä pöytäkirjoja, asiamiehet jaarittelivat heistä ja kirjurit merkitsivät heidät luetteloihinsa, vertailivat ja numeroivat, ja niin he hävisivät olemattomiin. Lyhyesti, kaikki maan asiat kulkivat verukeviraston läpi; lukuunottamatta niitä, jotka eivät milloinkaan läpäisseet sitä, ja niiden luku oli loputon.
Toisinaan ärtyneet henget ahdistivat verukevirastoa. Toisinaan nostettiin siitä kysymys parlamentissa ja kansanvillitsijät, joilla oli niin alhainen ja typerä käsitys, että hallituksen ainoana pyrkimyksenä muka oli saada jotakin tehdyksi, tekivät tai uhkasivat tehdä esityksiä siitä parlamentissa. Silloin ylhäinen loordi tai hyvin arvoisa herrasmies, jonka osaston tehtäväksi verukeviraston puolustaminen kulloinkin osui, pisti appelsiinin taskuunsa ja varustautui tuimaan otteluun asiasta. Hän saapui alahuoneeseen, iski kätensä pöytään ja kohtasi arvoisan moittijan kasvoista kasvoihin. Sitte puolustajalla oli tapana ilmoittaa tälle arvoisalle herrasmiehelle, että verukevirasto ei ollut ainoastaan täysin moitteeton tässä asiassa, vaan oli kiitettäväkin, vieläpä pilviin saakka ylistettävä tässä asiassa. Lisäksi oli hänellä tapana sanoa tälle arvoisalle herrasmiehelle, että vaikka verukevirasto aina oli oikeassa ja täysin oikeassa, ei se milloinkaan ollut niin oikeassa kuin tässä asiassa. Vielä oli hänellä tapana huomauttaa tälle arvoisalle herrasmiehelle, että olisi ollut hänelle enemmän kunniaksi, enemmän ansioksi, todistanut suurempaa älyä, suurempaa tahdikkuutta, enemmän kaikkia kuluneiden lauseparsien sanakirjassa lueteltuja hyveitä, jos hän olisi jättänyt verukeviraston rauhaan eikä ensinkään puuttunut tähän asiaan. Sitten oli hänellä tapana toisella silmällä tarkata verukeviraston palveluksessa olevaa neuvojaa eli päähänpänttääjää, joka istui aidakkeen alapuolella, ja nujertaa vastustajansa, tuo arvoisa herrasmies, esittämällä verukeviraston kertomukset asiasta. Ja vaikka aina kävi joko niin, että verukevirastolla ei ollut mitään sanottavaa ja se sanoi sen tai että sillä oli jotakin sanottavaa, mutta ylhäinen loordi tai hyvin arvoisa herrasmies erehtyi toisesta puolesta ja unohti toisen puolen, niin sittekin verukevirasto joka kerta äänestettiin syyttömäksi nöyrästi mukautuvan enemmistön avulla.
Pitkällisen, tämänluontoisen toimintansa kautta oli verukevirastosta muodostunut sellainen valtiomiesten kasvatuslaitos, että muutamia juhlallisia loordeja pidettiin suorastaan yliluonnollisen taitavina asioiden ajajina vain sentähden, että he verukevirastoa johtaen olivat toteuttaneet sen periaatetta, kuinka ei ole tehtävä. Tämän temppelin alemman papiston ja virkamiehistön kesken oli tästä seurauksena, että he kaikki, nuorinta juoksupoikaa myöten, olivat jakautuneet kahteen luokkaan ja joko uskoivat verukevirastoon kuin jumalaiseen laitokseen, jolla oli ehdoton oikeus tehdä mitä ikinä mieli, tahi johtuivat täydelliseen uskottomuuteen ja pitivät sitä huutavana häpeänä.
Barnaclen perhe oli jonkun aikaa ollut apuna verukeviraston hoitamisessa. Tite Barnaclen haara katsoi kyllä yleensä itsellään olevan erikoisoikeudet tällä alalla ja pani pahakseen, jos joku muu perhe pyrki vaikutusvaltaan. Barnaclet olivat hyvin ylhäistä ja hyvin laajaa sukua. Heitä oli siroteltuna kaikkiin julkisiin virastoihin, ja heillä oli hallussaan kaikenlaatuisia valtion toimia. Joko oli isänmaa suuressa kiitollisuudenvelassa Barnacleille tai Barnaclet olivat suuressa kiitollisuudenvelassa isänmaalle. Sitä ei kuitenkaan ollut vielä lopullisesti ratkaistu; Barnaclet olivat siitä toista, isänmaa taas toista mieltä.
Se mr Tite Barnacle, joka puheenaolevaan aikaan tavallisesti opasti verukeviraston päämiestä ja pani hänelle sanat suuhun, silloin kun tämän ylhäisen tai hyvin arvoisan miehen asema kävi hieman epävarmaksi siitä syystä, että joku maankiertäjä oli hyökännyt hänen kimppuunsa jonkun sanomalehden palstoilla, tämä mr Tite Barnacle saattoi enemmän ylpeillä ylhäisestä suvustaan kuin rahoista. Barnacle-sukuun kuuluvana oli hänellä tosin virkansa, mikä oli kylläkin hyvä, ja Barnacle-sukuun kuuluvana oli hän tietysti sijoittanut poikansa, Barnacle nuoremman, virastoon. Mutta hän oli nainut eräästä Stiltstalking-suvun haarasta, joka niinikään oli saanut osakseen enemmän ylhäistä verta kuin kiinteätä tai irtainta omaisuutta, ja tästä avioliitosta oli syntynyt Barnacle nuorempi ja kolme nuorta neitiä. Barnacle nuoremman, nuorten neitien, mrs Tite Barnaclen, o.s. Stiltstalkingin, ja hänen omien ylimyksellisten tarpeittensa tähden tuntuivat neljännesten väliajat mr Tite Barnaclen mielestä ison joukon pitemmiltä kuin olisi ollut suotavaa; tämän pulan laski hän aina isänmaan kitsauden syyksi.