»Aivan varmaa.»
Näin vakuuttaen ja miettien, mitä olisi tapahtunut, jos hänen asiansa olisi koskenut tonnilukua, lähti mr Clennam jatkamaan tiedustelujaan.
Mews Street, Grosvenor Square, ei ollut itse Grosvenor Square, mutta aivan lähellä sitä. Se oli hirveä, pieni katu; sen varrella oli ikkunattomia muureja, talleja, lantakasoja, parvekkeellisia ajurintaloja, joissa asuvat ajurinperheet intohimoisesti kuivailivat vaatteita ja koristivat ikkunalautansa pienoiskokoisilla kääntöporteilla. Tämän hienon korttelin päänuohooja asui Mews Streetin umpikujapäässä, ja samassa kulmauksessa sijaitsi muudan kauppapuoti, jossa kävi vilkas liike aikaisin aamulla ja iltahämärässä ja josta ostettiin viinipulloja ja paistinrasvaa. Usein saattoi nähdä joukon työkaluja nojallaan Mews Streetin elotonta muuria vasten, sillä välin kun työkalujen omistajat jossakin söivät päivällistä, ja naapuriston koirat pitivät kokouksiaan samoissa nurkissa. Mews Streetin alkupäässä oli kuitenkin pari kolme pientä ummehtunutta taloa, joista maksettiin suunnattomia vuokria, koska ne asemaltaan olivat hienon kaupunginosan kurjia kuokkavieraita; ja jos joskus joku näistä pelottavan pienistä häkeistä oli vuokrattavana (mikä harvoin sattui, sillä ne olivat kovin haluttuja), niin talon isännöitsijä ilmoitti siitä kehuen sitä hienoksi herrasasunnoksi, joka sijaitsi ylhäisimmän ylhäisön kaupunginosassa.
Ellei hieno herrasasunto juuri näissä ahtaissa rajoissa olisi ollut olennaisen tärkeä Barnaclein verelle, olisi tämä vaatelias perhe hyvin voinut valita itselleen jonkun toisen, sanokaamme, kymmenestätuhannesta talosta, jotka tarjosivat viisikymmenkertaisen mukavuuden, vuokran kolmanneksesta. Näin ollen mr Barnacle, huomaten hienon, herrasasuntonsa äärimmäisen sopimattomaksi ja äärimmäisen kalliiksi, laski isänmaan palvelijana aina syyn isänmaan niskoille ja toi sen esiin lisäesimerkkinä kruunun kitsaudesta.
Arthur Clennam tuli ahtaalle pienelle talolle, jonka julkisivu oli huojuva ja kallellaan, ikkunat pienet ja himmeät, edessä oleva kosteata liivintaskua muistuttava pihamaa pieni ja pimeä; tämä oli numero kaksikymmentäneljä, Mews Street, Grosvenor Square. Hajuaistiin vaikutti talo kuin pullollinen väkevästi tislattua tallintuoksua; ja kun lakeija avasi oven, tuntui hän ottavan tulpan pullon suulta.
Lakeija oli samassa suhteessa Grosvenor Squaren lakeijoihin kuin talo Grosvenor Squaren taloihin. Hän oli erinomainen lajiaan, mutta hänen lajinsa oli kolmannen ja neljännen luokan. Hänen loistonsa ei ollut vapaata likaisuudesta, ja hänen sekä ulkomuotonsa että älynsä olivat kärsineet hänen ruokasäiliönsä umpinaisuudesta. Harmaan velttouden leima olemuksessaan hän otti tulpan pullon suulta työntäen pullon mr Clennamin nenän eteen.
»Tehkää hyvin ja antakaa tämä kortti mr Tite Barnaclelle ja sanokaa, että olen juuri käynyt nuoremman mr Barnaclen puheilla ja että hän neuvoi minua tulemaan tänne.»
Lakeija (jonka taskujen käänteillä oli niin monta isoa Barnaclein sukumerkillä koristettua nappia, kuin hän olisi ollut perheen aarrearkku ja kantanut muassaan nappiensa takana kaikkia talon pöytähopeita ja jalokiviä) tarkasti ensin korttia mietiskellen ja sanoi sitten: »Käykää sisään.» Kehoituksen noudattamisessa vaadittiin jonkun verran älyä, jottei sysännyt auki eteisen sisäovea eikä myöskään sisäisen hajamielisyyden ja ulkonaisen pimeyden tähden romahtanut keittiön portaita alas. Vieras pääsi kuitenkin onnellisesti kynnysmatolle.
Vielä kerran lakeija kehoitti: »Käykää sisään», ja vieras seurasi häntä. Sisemmältä ovella tuntui kuin olisi otettu tulppa toisen pullon suulta. Sen huomattiin olevan täynnä keskitettyä ruokatavaraa, ruokasäiliöihanasta puristettua mehustetta. Ahtaassa käytävässä sattui ensin pieni välikohtaus, kun lakeija luottavasti avaten kurjan ruokahuoneen oven huomasikin hämmästyen, että siellä oli joku, ja peräytti hämillään vieraan, joka sitte suljettiin pieneen takahuoneeseen odottamaan, että hänet ilmoitettaisiin. Siellä hänellä oli tilaisuus virkistäytyä molempien pullojen tuoksulla samalla kertaa, katsellessaan ikkunasta kolmen jalan päässä olevaa matalaa, ikkunatonta takaseinää ja miettiessään, kuinka suuri kuolevaisuusmäärä mahtoi olla Barnaclein keskuudessa, jotka omasta vapaasta lakeijamaisesta tahdostaan asuivat tällaisissa hökkeleissä.
Mr Barnacle suostui ottamaan hänet puheilleen. Tahtoiko hän nousta yläkertaan? Hän tahtoi ja hän nousi, ja vastaanottohuoneessa hän tapasi itse mr Barnaclen, sääri nostettuna sohvalle, kuinka — ei — ole — tehtävä — periaatteen ilmeisenä perikuvana ja edustajana.